VARHAISIA MUISTOJANI USKONNOSTA (25.3.2021)
Seuraava teksti on viime jäsenkirjeestämme 2/2021 (17.2.2021). Jäsenkirjeet koskevat yhdistyksen sääntömääräisiä tai ylimääräisiä kokouksia. Niissä olen myös kertonut omasta toiminnastani näillä verkkosivuilla julkaistujen asiakirjojen ja uutisten pohjalta. Välillä olen myös saattanut kirjoittaa esimerkiksi vierailuistani joillain näillä sivuilla esitellyillä hautausmailla. Nyt oli kuitenkin tarve ja tilaa muunlaisellekin tekstille. Kirjasin nimittäin muistojani uskonnosta ikävuosilta 6–12. Kullakin on omat muistonsa, omistani kenties suurestikin poikkeavat ja vaikka olemattomat. Nämä ovat minun; olen usein niitä pohtinut, ja pohdintani lisäsin kommentteina.
***
Näillä muistoillani olen ainakin ajatuksissani havainnollistanut eräitä uskonnonvapauskysymyksiä.
1) Kansakoulun alla kysyin äidiltäni, mikä oppiaine se uskonto on, mihin siinä uskotaan. Olin siis kirkon jäseneksi kastettu. Muita (kodeissa pidettyjä) kastetilaisuuksia saatoin hämärästi muistaa, mutta viittaus niihin ei olisi minua valaissut. Uskonnonopetus iski sitten heti voimalla, myös virsin ja ruokarukouksin. Itse tunneista en niin muista, mutta joskus koulumatkalla mietiskelin suojelusenkeleitä. Ison koulumme joulujuhlassa luin jouluevankeliumia, mutta äitini kerran muisteltua sitä vaiensin hänet huomautuksella, että siinä(kin) oli kyse uskonnollisesta hyväksikäytöstäni. Vuoden vaihduttua muutimme, ja muuttolaatikoissa leikin Jeesusta, siis terveellisen epäortodoksisesti. Joskus paljon myöhemmin kiitin äitiäni siitä, että minua ei lapsena iltarukoilutettu, mitä hän taas sanoi katuvansa. Äitini ulkoisti uskonnon koululle. Uskonnonopetuksen epätieteellinen julistus vääristi välittömästi käsitykseni todellisuuden luonteesta. Ilman koulua äidilläni olisi ollut oikeus yrittää opettaa minulle juuri se, mihin itse uskoi. Se olisi kaiketi ollut esitettävissä yhdessä lauseessa, mutta olisin varmaankin säästynyt siltäkin, sillä asia oli näemmä hankala hänelle.
2) Seuraavan vuoden, 7–8-vuotiaana, olin toisessa koulussa. Kaverini pyysi minut mukaansa pyhäkouluun, jossa oli ollut joskus. Hän jäi pois heti. Minä olin muutaman kerran, kunnes pois jäin minäkin. Pieni lapsi osasi itse päättää, että uskonnon harrastus ei ole mielenkiintoista. Mutta, ja siksi: Pyhäkoulu korvatkoon koulun uskonnonopetuksen. Perheestämme tavallisesti ensimmäisenä saunasta palatessani jouduin avaamaan kotioven, joka oli niin tiukka, että kerran häpeäkseni rukoilin. Se olikin ainoa kerta, jolloin omaehtoisesti harjoitin uskontoa. Tuota häpeäkertaa en olisi tarvinnut.
3) Kansakouluaikanani joku sukulainen oli tilannut minulle jonkin uskonnollisen lastenlehden vuosikerran. Luin lehden aina kannesta kanteen, mutta oudoksuen. Sen sijaan Luonnon kultainen kirja oli minulle rakas lahja. Lapsellekin oikea totuus oli tieteellinen totuus.
4) Ollessani 9–11-vuotias menin mukaan muutaman pojan ryhdyttyä kokoontumaan jossain kerhohuoneessa partiotoimintana. Vaikka meillä ei edes ollut ketään meitä vanhempaa ohjaajaa, sain vanhempani ostamaan minulle partiopuseron. Sen taskussa oli kirjanen, jossa oli partiolupauksen teksti. Oudoksuin lupauksen kirkollisuutta ja Jumala-puhetta. Vapaaehtoinen uskonnon harjoittaminen oli outo ajatus. Partion kirkollista yhteyttä en ollut täysin oivaltanut. Onneksi asia jäi osaltani siihen. Hukkaostos antoi minulle opin: Uskonnollinen vala ei ole pelkkä muodollisuus. Pois valtiolliset valat!
5) Oppikoulun ensimmäisellä luokalla uskonnonopettaja kysyi sunnuntain vietosta. Vastasin, mielestäni oppiaineen luonteen mukaisesti, että tulisi osallistua jumalanpalvelukseen, vaikken siis koskaan itse osallistunut. Noloudekseni hän tarkoittikin lepäämistä. Tuolloin mietin: Ei lepäämiseen, kuten ei mihinkään muuhunkaan elämässä tarvita uskontoa eikä uskonnonopetusta.
6) Oppikoulun toisella luokalla musiikinopettajamme edelliseltä luokalta pyysi luokkaamme radiojumalanpalveluksen kuoroksi. En mennyt. Se ei johtunut välinpitämättömyydestäni, sillä kuuntelinhan radiosta, että siellä he (tai jotkut heistä) nyt lauloivat. Se ei johtunut myöskään uteliaisuuden puutteestani, vaikka en olekaan varma, että en olisi koskaan tuohon mennessä ollut kirkossa jumalanpalveluksessa, siis koulun kanssa. Se johtui siitä, että olin jo kirkkoa vastaan. Luin tunnollisesti uskonnon läksyni, mutta 'hampaat irvessä', enkä häiriköinyt tunnilla, vaikka kapinoinkin mielessäni. Minulla on aihetta vaatia: Kaksitoista vuotta täyttäneen lapsen olisi saatava erota kirkosta omalla päätöksellään, ja kirkkoon kuulumattomana hänen olisi osallistuttava uskonnonopetukseen vain omasta pyynnöstään.
7) Varmaankin se oli jo kansakoulussa, jolloin jollain tunnilla meille järjestettiin (kypsyys)testi, jossa (tai jonka osana) meidän tuli kuvitella saaneemme rahaa jonkin asian toimittamista varten ja jossa meitä pyydettiin kertomaan, miten menettelisimme, kun matkalla olisi houkuttelevia kilpailevia rahankäyttömahdollisuuksia. Ainakin jälkikäteen saatan ymmärtää saamamme tehtävän myös sekulaariksi etiikan opetukseksi. [Vai oliko tehtävä sellaiseen liian yksinkertainen? Toisaalta olen ehkä unohtanut tehtävästä jotain.] Silloin muistan tehtävän tervejärkisyyden raikkaana tuulahduksena koulun kaiken mukamas etiikan opetuksella motivoidun uskontomömmön keskeltä. Etiikan opetuksen on pohjauduttava omakohtaiseen pohtimiseen, ja tämän opetuksen on oltava sekulaaria. Uskonto vain sekoittaa etiikkaa, ja on yksinkertaisesti epäeettistä perustella uskonnon opetus etiikan opettamisena.
Jouni Luukkainen