Vapaa-ajattelijain liitto järjesti liittovaltuuston (LV) sääntömääräisen kevätkokouksen yhteydessä toimintaseminaarin viikonloppuna 14.-15.5.2016. Seminaari pidettiin kuljetusalan ammattiliittojen toimitilassa Helsingin Hakaniemessä, ja siihen oli kutsuttu yhdistysaktiiveja sekä liittovaltuuston ja liittohallituksen varsinaiset ja varajäsenet. Paikalla oli myös liiton toiminnanjohtaja Maarit Fredlund, joka yhdessä pääsihteeri Esa Ylikosken kanssa oli vastannut tilaisuuden valmistelusta. 

    Liittojen talo Hakaniemessä. AKT:n ovi vasemmalla laidalla.

LV:n kokous pidettiin lauantaina klo 11, eli siihen oli varattu tunti aikaa muun ohjelman alkaessa jo klo 12. Yhdistykset saivat ennakkotiedon mukaan lähettää vähintään kaksi edustajaa, joiden matka- ja majoituskulut liitto kustantaa. Osallistujalistan mukaan paikalla oli yhteensä 42 osanottajaa. 

Teemoina kouluasiat ja sosiaalinen media 

Alkupäivän teemana oli vapaa-ajattelijayhdistysten kouluyhteistyön kehittäminen. Iltapäivällä hajaannuttiin liiton toiminnan eri lohkoja käsitteleviin työryhmiin, joiden oli määrä esittää raporttinsa seuraavana aamuna. 

    Jape Lovén kokouspaikan ovella.

Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n (HVA) puheenjohtaja Jape Lovén avasi seminaarin lyhyellä esittelykierroksella mainostaen samalla yhdistyksen esiintymistä tulevalla Maailma kylässä -festivaalilla. Lovén oli kertomansa mukaan ollut paljolti vastuussa kokoustilojen järjestämisestä omien SAK:laisten liittosuhteidensa kautta. Vastapalvelukseksi Auto- ja kuljetusalojen liitto oli halunnut puffata kokousväelle ajankohtaista lakialoitetta, joka koski kuljetusalan työntekijöiden työehtojen euroopanlaajuista yhtenäistämistä. 

Sanoman levittäminen on tasapainoilua 

SETA ry:n koulutussuunnittelija Marita Karvinen oli kutsuttu paikalle kertomaan, miten SETA:ssa hoidetaan kouluvierailuja, mutta ei sanojensa mukaan tullut kertomaan, miten vapaa-ajattelijoiden pitäisi. Hänen arvionsa mukaan vapaa-ajattelijoista jäi kuitenkin usein oppilaille turhan etäinen kuva, kun he eivät voi kunnolla samastua puhujaan. 

Karvinen kertoi, että kokemuksien mukaan oppilaat haluavat ennemmin kuulla vierailijoiden elämäntarinoita kuin selostuksia yhdistyksen strategiasta. Kuitenkin SETA pyrkii kouluvierailutoiminnalla oikomaan yleisiä virhekäsityksiä, joita koituu esimerkiksi oppikirjojen vanhentuneesta tiedosta tai siitä, että aihetta ei opettajainkoulutuksessa käsitellä. Tässä joudutaan väistämättä tasapainoilemaan imagon ja asiasisältöjen välillä. 

Ruotsin RFSU:n (SETA:n sisarjärjestö) piirissä oli Karvisen mukaan ollut hiljattain muodissa ”normikriittinen pedagogia”, jonka mukaan seksuaalivähemmistöjen ei ollut suotavaa hakea hyväksyntää omalla elämäntarinalla, koska tämä nähtiin implisiittisenä alistumisena valtaväestön normiin. Tämä johti kuitenkin järjestön kouluvierailuiden suosion nopeaan laskuun. 

Järjestön markkinointi rehtoreille ei Karvisen mukaan yleensä toimi, vaan kannattaa ottaa yhteyttä suoraan opettajiin. Vapaa-ajattelijoiden olisi hänen mukaansa hyvä pohtia SETA:n kokemusten valossa, miten sanoman voisi kertoa niin, että kuulija – tässä tapauksessa oppilas – voisi kokea olonsa turvalliseksi oman arvomaailmansa kannalta. 

Missä maahanmuuttajien uskonnonvapaus? 

Maahanmuuttajien asenteellisuuden Karvinen kiisti olevan ongelma seksuaalivähemmistöjen kannalta. Maahanmuuttajat olivat hänen mukaansa avarakatseisia. Epäselväksi jäi, keihin hän viittasi puhuessaan yleistäen maahanmuuttajista. 

Jape Lovén huomauttikin myöhemmin osuvasti, että maahanmuuttajien uskonnonvapaus on kysymyksenä jäänyt paljolti huomiotta. Maista, joista tulee muslimeita, tulee myös ateisteja, jotka pakenevat islamilaista vainoa. Lovénin mukaan jo Ruotsissa painostetaan naapureita; maallistuneen maahanmuuttajan ovelle saattaa ilmestyä parrakkaita miehiä, jotka vaativat tulemaan perjantain jumalanpalvelukseen. Natiivieurooppalaiset mielipidevaikuttajat pelkäävät ottaa tällaisia aiheita puheeksi, jotta eivät saisi rasistin leimaa otsaansa. 

Kim Sjöström Länsi-Uudenmaan ateisteista esitti, että jokaiselle maahanmuuttajalle pitäisi rautalangasta vääntäen tehdä selväksi ettei Suomessa ole pakko harjoittaa uskontoa – sen sijaan että kyseltäisiin vain imaamin tai papin tarvetta. Ongelmana onkin ehkä ennemmin syntyperäisten eurooppalaisten oma uskontoja myötäilevä asenteellisuus kuin maahanmuuttajat sinällään. 

    Jaossa ollutta propagandamateriaalia. 

Kantelupukki ja muita ET:n hymypoikia 

Alustuksessaan Uskonnonvapauden ongelmiin puuttuminen ja kantelut Uskonnottomat Suomessa ry:n puheenjohtaja Kaisa Robbins esitteli yhdistyksen Kantelupukki-projektia ja sivustoa, joka on toteutettu yhteistyössä Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n ja Tampereen vapaa-ajattelijat ry:n kanssa. Projektin tarkoituksena on vartioida erityisesti negatiivisen uskonnonvapauden toteutumista kouluissa ja päiväkodeissa. 

Alustuksessa kävi ilmi, että kantelut koulumaailmassa etenevät hitaasti; pahimmassa tapauksessa odotusajat venyvät miltei vuoden mittaisiksi. Sen vuoksi olisi Robbinsin mukaan suositeltavaa ensin pyrkiä sopimaan asiat epävirallisesti koulun kanssa ja muiden oppilaiden vanhempien kanssa. Toisaalta kanteluista on viime kädessä se hyöty, että ne käsitellään aina kunnan opetustoimen kautta, jolloin myös ratkaisut koskevat vastaisuudessa kaikkia sen alaisia kouluja. 

Robbinsin mukaan ”kirjoittaminen on hopeaa, puhuminen on kultaa”. Näin siksi, että kouluissa on tosiasiassa opettajakunnankin keskuudessa usein erimielisyyttä uskonnon roolista opetuksessa. Rehtorit kuulemma eivät useinkaan kuulu kirkkoon, vaan myötäilevät muiden, usein uskonnollisten opettajien vaatimuksia. Asetelmaa voi tällöin joskus muuttaa ilman virallista kantelutietäkin tuomalla esille, että kaikki muutkaan eivät jaa samaa näkemystä kirkon ja koulun välisestä suhteesta. 

Robbinsin valaisemat yksittäiset esimerkit syrjinnästä olivat karmaisevia. Varsinkin Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä seurakunta mielletään usein koulun luonnollisena jatkeena ja yhteistyökumppanina. Uskonnolliset tilaisuudet nähdään uskonnonvapauslain vastaisesti osana oman uskonnon opetusta. Joulukirkkoon mennään suoraan koulusta ja valtauskonnon sanomaa paasataan koulun keskusradion välityksellä. Samalla ET-oppilailla on erillinen, syrjivä tilaisuus, jossa he joutuvat negatiivisen uskonnonvapauden vastaisesti ilmaisemaan oman uskonnottoman vakaumuksensa. 

Robbins toisti yhdistyksensä kannan, jonka mukaan kaikille yhteinen pakollinen katsomusaine olisi ”suuri harppaus eteenpäin” ja ratkaisisi syrjintäongelmat kertaheitolla. Yhteinen katsomusaine ”nollaisi tilanteen, kun ei olisi tietoa ketkä kuuluvat kirkkoon; silloin olisi kaikilta pakko aina kysyä, mennäkö kirkkoon”. Hän viittasi aiheesta tekeillä olevaan kansalaisaloitteeseen. Aloitteen sivustolta on vaikea saada selkoa, mitä tällainen oppiaine ylipäätään pitäisi sisällään ja miten se eroaisi esimerkiksi Ruotsin tai Norjan mallista, joka käytännössä on luterilaisen kirkon ehdoilla tapahtuvaa uskonnonopetusta ilman oikeutta kieltäytyä. 

Kim Sjöström varoitti välikommentissaan, että ajatus yhteisestä katsomusopetuksesta on nykytilanteessa liian hyväuskoinen ja veisi ojasta allikkoon. Hänen mukaansa tulisi pitäytyä vain vapaa-ajattelijoiden aikaisemmassa tavoitteessa, että pakollinen uskonnonopetus lakkautetaan. Robbins vastasi sanomalla, että pakollisen katsomusopetuksen poistaminen ei ole tavoitteena realistinen vielä 50 vuoteen. 

Pertti Periniva Kemin vapaa-ajattelijoista kyseli, miten muissa vapaa-ajattelijayhdistyksissä jaetaan vuosittaisia ET-stipendejä. Jape Lovénin mukaan HVA on jakanut näitä pääkaupunkiseudulla neljä: kaksi Helsingissä, yhden Vantaalla ja yhden Espoossa. 50 euron stipendiä ei jaeta arvosanojen perusteella, vaan kriteerinä on se, miten oppilas opettajien mielestä edistää ET:n opettamista ryhmässä ja toimii siten imagopohjaisena ”ET:n hymypoikana”. 

Ihmisoikeusasiaa ja ryhmätyöskentelyä 

Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Esa Ylikoski jatkoi kouluteemaa alustuksellaan Elämänkatsomustiedon vahvistaminen ja oppilaitosten yhdenvertaisuussuunnitelmien tekoon vaikuttaminen. Esitys pitäytyi tiukasti liiton omaksumassa yleisessä ihmisoikeuslinjassa ja painotus oli lähtökohtaisesti yhdenvertaisuuslaissa. Ehkä tärkeimpänä huomiona esille tuli, että uskonnonharjoitus kouluissa ei perustu mihinkään lakiin. Koulujen ei ole pakko sitä järjestää eikä sitä myöskään voida perustella uskonnonvapaudella sellaisena kuin se on laissa kirjoitettu. Koulut olisivat periaatteessa jo nyt vapaita olemaan järjestämättä uskonnonharjoitusta lainkaan. 

    Pääsihteeri Esa Ylikoski luennoimassa. Taululle heijastettu teksti ”Viranomaisilla on velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta”.

Ylikoski ja Lovén olivat enimmäkseen äänessä myös loppupäivän keskusteltaessa liiton toiminnan kehittämisestä. Keskustelussa ei tullut esille mitään erityistä uutta. Avainkysymyksenä oli, miten liitto voi samanaikaisesti näkyä ihmisoikeusjärjestönä ja uskonnottoman kulttuurin ja tiedepohjaisen maailmankuvan edistäjänä. 

Keskustelun jälkeen klo 16.30 aloitettiin työryhmätyöskentely, joka päättyi klo 17.30. Työryhminä olivat 

1) Kouluvierailut ja yhteistyö koulujen kanssa, vetäjänä Laura Mäntysalo 

2) Elämänkatsomustiedon vahvistaminen ja oppilaitosten yhdenvertaisuussuunnitelmien teko, vetäjinä Esa Ylikoski ja Tapio Pilli 

3) Yhteiskuntavaikuttaminen alueellisesti ja paikallisesti, vetäjinä Kaisa Robbins ja Jori Mäntysalo 

4) Yhdistystoiminnan ja -viestinnän kehittäminen, vetäjinä Jape Lovén ja Aki Räisänen 

5) Hautaustoiminta ja hautaustoimilaki, seremoniapalvelut ja uskonnoton tapakulttuuri, vetäjänä Pertti Periniva 

    Laivaravintola Wäiski Hakaniemen sillan kupeessa.

Työryhmätyöskentelyn jälkeen halukkaat saivat osallistua liiton kustantamalle illalliselle laivaravintola Wäiskissä parinsadan metrin päässä Hakaniemen sillan toisella puolella. Ryhmävetäjistä Kaisa Robbins ei enää ollut paikalla sunnuntaina, vaan raportointi jäi Mäntysalon sekä allekirjoittaneen vastuulle. 

    Ravintolatunnelmaa.

Ideoita – mutta mihin käyttöön? 

Työryhmäraportit purettiin heti aamusta klo 9 alkaen. Yleisesti ottaen voi sanoa, että niissä esitettiin monia hyvinkin oleellisia käytännön ehdotuksia liiton toiminnan kohentamiseksi, mutta jatkotoimenpiteitä varten ei kuitenkaan päätetty nimetä vastuuhenkilöitä. Ehdotukset jäivät siten ehkä toistaiseksi enemmän tai vähemmän ilmaan. 

Esa Ylikosken ja Tapio Pillin työryhmässä elämänkatsomustiedon vahvistamisena pidettiin odotetusti sitä, että ET avattaisiin kaikille – siis myös uskontokuntiin kuuluville – koska tämä lisäisi ET-oppilaiden määrää. Sitä kysymystä ei pohdittu, miten tällainen uusi tilanne vaikuttaisi elämänkatsomustiedon tosiasialliseen sisältöön, kun kyse ei enää olisi lähtökohtaisesti uskonnottomille suunnatusta opetuksesta. 

Pertti Perinivan vetämä hautaustyöryhmä toi esille uskonnottoman hautauksen kannalta keskeiset muistettavat seikat, kuten hautaustestamentin teon. Lähiomaisten tulisi olla läsnä hautaustestamentin teossa, koska muutoin tulee helposti erimielisyyksiä. Ei ole tavatonta, että omaiset ovat toimittaneet papin paikalle vastoin nimenomaista allekirjoitettua toivetta siviilihautajaisista. Vaikka hautaustestamentti onkin periaatteessa lainvoimainen paperi, sen rikkomisesta ei ole määrätty sanktiota, joten käytännössä sitä käsiteltäisiin oikeudessa enintään riita-asiana (ja vainajanhan on jo turha yrittää riidellä elävien kanssa). 

Ylikoski ehdotti, että hautaustestamentin voisi antaa hoidettavaksi erikseen määrätylle asianhoitajalle, joka voisi olla joko luonnollinen henkilö (esim. juristi) tai yhdistys tai esimerkiksi hautaustoimisto. Kun asialle on vainajan nimeämä toimeenpanija, omaisten on vaikeampi enää tulla väliin. Vapaa-ajattelijayhdistykset voisivat tässä kohdin tulla avuksi. 

Laura Mäntysalon työryhmässä käsiteltiin kouluvierailuja edellisen päivän teeman tavoin. Näkökulmana oli ollut erityisesti uuden ops:n vaikutus tilanteeseen. 

Pääsääntönä esitettiin, että kouluihin pitää saada ihmisiä, joihin oppilaat voivat samastua. Näitä ei välttämättä tarvitse löytyä jäsenistöstä. Mäntysalo vertasi tehtävää Pro-Seremonioihin, joka on eriytetty vapaa-ajattelijatoiminnasta. Pitäisi saada koulutus ja seula niille, jotka vierailevat. Kouluissa halutaan tietää ihmisestä etukäteen. 

Jori Mäntysalon ja Kaisa Robbinsin vetämässä yhteiskuntavaikuttamisen työryhmässä liiton puheenjohtaja Petri Karisma oli esittänyt perusongelmaksi, että Vapaa-ajattelijain liitto on yhä ”hemmetin tuntematon” järjestö. Eroakirkosta.fi tunnetaan, mutta sen alkuun saattanutta liikettä ei tunneta. Miksiköhän tilanne on tällainen? 

Mäntysalon mukaan liitolle tulee kyllä lausuntopyyntöjä, mutta niiden vaikutus on vähäinen ja ne menevät laajemman yleisön ohitse. Karisman sanoin kaksi tahoa tuntee Vapaa-ajattelijain liiton, viranomaiset ja toimittajat, mutta liiton yleisessä tunnettuisuudessa on vielä toivomisen varaa. 

Ilkka Ristimäen (HVA) ehdotuksena työryhmässä oli liiton tavoiteohjelman pilkkominen yksittäisiksi askeleiksi otsikolla Kirkkovaltiosta maalliseen valtioon: kirkon ja valtion suhteen uudistamisen n askelta. Yksinkertaiset askelet mahdollistaisivat myös viestin yksinkertaistamisen lyhyiksi nostoiksi mediassa. Karisma jatkoi edelleen, että markkinoinnissa olennaista on yksinkertainen viesti ja sen toisto, ja että nämä puuttuvat toistaiseksi vapaa-ajattelijoiden strategiasta. 

Ryhmässä oli pidetty uutena näkökulmana, että maahanmuuttajat pakenevat uskontoa. Ratkaisuksi esitettiin yhteydenottoja vastaanottokeskuksiin, jota kautta saisi kontakteja pinnan alle. 

Kotkan vapaa-ajattelijoiden Ume Eerolan mukaan paikallinen maahanmuuttokoordinaattori oli puoliksi kunnan ja puoliksi kirkon palkkaama. Tällä oli vaikutusta erityisesti inkerinsuomalaisten paluumuuttajien osalta. Tullessaan entisestä Neuvostoliitosta Suomeen he ilmoittavat usein olevansa ateisteja, mutta pian sen jälkeen integroituvat luterilaiseen kirkkoon. 

Jori Mäntysalo summasi, että on vaikea sanoa, mitä vapaa-ajattelijat ovat toimintansa aikana saavuttaneet. ”Mikä olisi sellainen saavutus, josta meidät tunnistettaisiin?” Useimmat saavutukset ovat tapahtuneet Vapaa-ajattelijain liitosta huolimatta. Mäntysalon mukaan ”emme pysty nostamaan ylätasolle asioita”. Esimerkiksi todistajanvala on hiljattain muuttunut liiton vaatimaan suuntaan, mutta aikoinaan, kun liitto esitti aiheesta lausunnon, se ei johtanut muutoksiin. 

    Ryhmätyöskentelyä.

Jape Lovénin esittelemässä viestinnän kehittämistyöryhmän raportissa keskeisenä teemana oli toimintamarkkinointi ulospäin. Uusina mahdollisina kohderyhminä nähtiin yllättäen ”henkiset” ihmiset sekä turvapaikanhakijat. 

Monilla ”henkisillä” ihmisillä ei ole mitään erityistä uskontokuntaa, joten he voisivat olla kiinnostuneita toimimaan tunnustuksettoman yhteiskunnan puolesta. Myös esimerkiksi helluntailaiset eivät useinkaan kuulu yhdyskuntiin. Tällöin mahdollista olisi yhteistyö tiettyjen osittaisten ja rajattujen tavoitteiden ajamiseksi eikä välttämättä edes jäsenyys vapaa-ajattelijoissa. 

Turvapaikanhakijoille puolestaan tulisi voida levittää tietoa, miten Suomessa on mahdollista olla uskonnoton. Tällaista tietoa voisi jakaa monissa eri kanavissa sosiaalisessa mediassa (esimerkiksi blogeissa). Lisäksi vastaanottokeskuksiin tulisi saada laadituksi negatiivista uskonnonvapautta käsittelevä tiivis tietopaketti, joka käännettäisiin ainakin englannin, arabian, farsin ja kurdin kielelle. 

Aki Räisänen Kainuun vapaa-ajattelijoista puhui liiton sisäisten yhdistysvierailujen puolesta. Jäsenyhdistyksien olisi hyvä kutsua tilaisuuksiinsa puhujia naapuriyhdistyksistä, jotta omaan toimintaan saataisiin tuoretta näkökulmaa. 

”Olkaa ylpeitä omasta organisaatiostanne!” 

Toiseksi vierailevaksi luennoitsijaksi kutsuttu Helsingin Vasemmiston viestintäsihteeri Elina Vainikainen jatkoi alustuksessaan mediaviestinnästä ja yhteiskuntavaikuttamisesta sosiaalisessa mediassa. Sosiaalinen media oli hänen mukaansa jonkin verran murentanut jakoa ulkoisen ja sisäisen viestinnän välillä. Se on ”puolijulkista” ja sitä voi käyttää sekä sisäiseen viestintään että ulospäin näkyvään toimintaan. 

Nykyään ei enää tehdä lehdistötiedotetta, joka ”menee tai ei mene läpi”, vaan jokainen voi somessa jakaa sen omiin kanaviinsa. Vainikainen kehotti olemaan sosiaalisen median piirissä ylpeitä omasta organisaatiosta, koska sitä enemmän se näkyy. Sosiaalisen median kautta organisaatiolle saadaan kasvot. Facebook on nuorten keskuudessa edelleen suosituin sosiaalisen median kanava, mutta Twitterissä liikkuvat myös toimittajat, joten sen kautta sanoma voi kantautua pitkälle. Tehokasta propagandaviestintää myös Vainikaisen mukaan olivat asiakokonaisuuksista irrotetut lukuisat yksittäiset nostot ja niiden toistaminen mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman monen eri kanavan kautta. 

Sosiaalisen median yksityisyyssuoja herätti jonkin verran keskustelua. Yksi näkökohta tähän oli myös huoli järjestön sisäisenkin keskustelun luisumisesta joukoksi pinnallisia nostoja. Aatteellinen toiminta ei voi olla pelkkää somessa näyttelemistä. Ylikoski ja Fredlund totesivat, että ainakin vapaa-ajattelijoiden sisäisessä tiedotuksessa olisi syytä edelleen käyttää myös sähköpostia. Liitolla on tähän tarkoitukseen kaksi postituslistaa, yhdistykset ja jäsenvastaavat, joista käytännössä vain ensin mainittu on toiminnassa. 

Loppuarvioita seminaarista 

Seminaarissa tuli monin tavoin esille, että vapaa-ajattelijoilla olisi tosiasiassa vielä paljonkin enemmän toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksia kuin mitä he toistaiseksi ovat hyödyntäneet. Toisaalta tietyt esille nostetut ongelmat liiton toiminnassa voidaan nähdä itse aiheutettuina. 

Liiton yleisen tunnettuisuuden puute on olennainen kysymys erityisesti liittoa nykyisin hallitsevan ns. imagolinjan näkökulmasta. Sen vuoksi sen taustalla olevat syyt olisivat kaivanneet vielä perusteellisempaa erittelyä. Etenkin liiton puheenjohtaja Petri Karisma ja entinen pääsihteeri Jori Mäntysalo toivat tätä ongelmakenttää esille sinällään totuudenmukaisesti vertaamalla liiton vähäistä tunnettuisuutta Erokirkosta.fi-palveluun, joka on yksi vapaa-ajattelijoiden aikoinaan käynnistämä ja laajasti julkisuutta saanut projekti. 

Miksi oikeasti tilanne on tällainen? Liiton imagon heikkoudella ja markkinointiosaamisen puutteilla varmasti on keskeinen osuutensa asiaintilaan – mutta osittain taustalla on myös liiton tällä vuosituhannella valitsema toimintastrategia, joka on muotoutunut asteittain jokseenkin tasan vuosituhannen vaihteesta lähtien. Kirkostaeroamispalvelu on elävä esimerkki tästä uudesta strategiasta käytännössä. 

Kirkostaeroamispalvelun tehokkuudessa ei ole moittimista; se on luultavasti kaikkein menestyksekkäin yksittäinen vapaa-ajattelijoiden alullepanema valtionkirkon asemaa tosiasiallisesti heikentävä toimintamuoto. Liiton kannalta tehokkuus kuitenkin toteutuu juuri tunnettuisuuden kustannuksella. Palvelu on sinällään hyvin perustelluista tarkoituksenmukaisuussyistä päätetty ulkoistaa Vapaa-ajattelijain liiton omasta toiminnasta. Liiton työntekijöitä on takavuosina jopa kielletty mainitsemasta kirkostaeroamispalvelua julkisuudessa. 

Syy tällaiseen ehdottomuuteen ei ole tullut täysin selväksi. Arvelisin taustalla olevan pelon, että palvelu leimautuu liiallisesti osaksi uskonnonvastaista propagandaa, jolloin sen suosio laajemman yleisön keskuudessa saattaisi kärsiä. Vastaavanlaisella logiikalla liitossa päätettiin vuodesta 1999 alkaen ulkoistaa tunnustuksettomat juhlapuhe- ja seremoniapalvelut Pro-Seremoniat -nimiselle osakeyhtiölle, jossa liitto on vähemmistöosakkaan asemassa. Liiton työntekijät eivät enää saaneet välittää juhlapuhepalveluita vapaa-ajattelijayhdistyksien omille juhlapuhujille, vaan yksinomaan seremoniayhtiölle, joka ei ulkonaisesti ollut lainkaan osa vapaa-ajattelijatoimintaa. 

Myös vapaa-ajattelijoiden aloittama rippileireille vaihtoehtoinen aikuistumisleiritoiminta päätettiin ulkoistaa liiton toiminnan piiristä. Leireistä vastaava Prometheus-leirijärjestö on julkisuudessa ollut tarkkana siitä, että se nimenomaan ei ole osa vapaa-ajattelijatoimintaa ja että se ei itse asiassa ole sitoutunut edes uskonnottomuuteen. 

Linjavalinnalla kiistämättä on puolensa: jos Prometheus-leirit olisivat laajan yleisön näkökulmasta vapaa-ajattelijatoimintaa, niiden suosio ei todennäköisesti olisi kasvanut aivan nykyisiin mittoihin, koska ne olisivat olleet nuorten näkökulmasta imagollisesti leimaavia. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä hyötyä vapaa-ajattelijatoiminnalle on suosion kasvusta, jollei se mitenkään vahvista Vapaa-ajattelijain liiton tunnettuisuutta eikä tuo uusia aktiiveja vapaa-ajattelijatoiminnan piiriin. 

Imago – toiminnan julkisuuskuva – on ollut kantavana perusteluna liiton toiminnan ulkoistamiselle ”keveämmiksi” ja yleisön kannalta helpommin lähestyttäviksi lohkoiksi. Voidaan kuitenkin kysyä, eikö juuri Vapaa-ajattelijain liiton julkisuuskuva edellyttäisi, että suositut ja tehokkaasti toimivat palvelut osataan yleisön keskuudessa yhdistää liittoon. Mitään lopullista näkemystä oikeasta linjanvedosta en tältä osin voi esittää. Pitäisin kuitenkin aiheellisena arvioida läpeensä vielä kertaalleen, missä määrin esimerkiksi leiritoiminnan, seremoniapalveluiden tai kirkostaeroamispalvelun julkinen yhdistäminen Vapaa-ajattelijain liittoon olisi näille oikeasti vahingoksi. 

Kirkostaeroamispalvelun historiasta ainakin voimme todeta, että palvelu saavutti läpimurron jo silloin, kun se julkisesti toimi Tampereen vapaa-ajattelijoiden nimen alla. Ehkä ensimmäistä kertaa puoleen vuosisataan kirkollisissa piireissä nähtiin vapaa-ajattelijoiden olemassaolo vakavasti otettavana uhkana. Tämä seikka myös huomattavasti lisäsi koko vapaa-ajattelijatoiminnan tunnettuisuutta pitäen sen enemmän tai vähemmän jatkuvana puheenaiheena. 

Toiminnan ulkoistamisella itsenäisiksi projekteiksi on kiistämättä omat vahvat puolensa silloinkin, kun se tapahtuu väljästi jonkin kattojärjestön sateenvarjon alla. Sen vuoksi en kannata tällaisen toimintoja osittavan strategian kertakaikkista hylkäämistä, vaan vain sen uudelleenarvioimista. Kattojärjestön – tässä tapauksessa Vapaa-ajattelijain liiton – omaa julkisuuskuvaa liiton nimen poissapitäminen ei kuitenkaan mitenkään voi vahvistaa. 

Järjestödemokratia vai liikeimago? 

Osaa Vapaa-ajattelijain liiton nykyiseen linjaan kohdistuvasta sisäisestä kritiikistä voidaan selvästi pitää ylilyönteinä. Kuitenkin tämän kritiikin ydinpointit on usein ymmärretty joko tahallisesti tai tahattomasti väärin. 

Ongelmallista esimerkiksi seremoniapalveluiden ulkoistamispäätöksessä ei ollut seremoniayhtiön perustaminen itsessään. Kiistanalaista oli se, että liittohallitus (LH) toimi siinä vastoin silloisen liittoneuvoston syksyllä 1998 tekemää (periaatteessa hallitusta sitovaa) päätöstä, jonka mukaan juhlapuhujatoiminnasta olisi tullut osa liiton toimintaa. Hallitusta ei siis oltu valtuutettu kieltämään liittoa välittämästä palveluita vapaa-ajattelijayhdistyksille, kuten tehtiin.

Järjestödemokratian vastainen toimintakulttuuri, jonka mukaan liittokokousten ja -valtuuston on nautittava istuvan hallituksen luottamusta eikä toisinpäin, on myöhemmin vain kärjistynyt vuosien 2011 ja 2014 liittokokousmenettelyissä, joissa hallitus käytännössä laati etukäteen listat tulevista LH:n ja LV:n jäsenistä. 

Liikkeenjohtoa muistuttavia menettelytapoja on puolustettu näkökohdalla, että näin saadaan aikaan tehokasta toimintakulttuuria imagotekijöiden kohentamiseksi. Liiton sisäisen opposition pitäminen poissa päätöksenteosta ja jopa kriittisten jäsenyhdistyksien erottaminen mahdollistaa päätelmän mukaan sen, että toimijat puhaltavat samaan hiileen, ja on siksi hyödyksi liiton tavoitteiden toteuttamiselle. Tällaiset argumentit voisi ehkä hyväksyä, jos ne pitäisivät loppupeleissä paikkansa. Aatteellinen järjestö ei kuitenkaan ole liikeyritys eivätkä sen imagoa muodosta samat lainalaisuudet. Ei ole minkään aatteellisen liikkeen julkisuuskuvalle lähtökohtaisesti hyväksi, että sen sisäisiä toimijoita erotetaan järjestödemokratiaan yleisesti kuuluvan legitiimin oppositiotoiminnan vuoksi. 

Yhteisen katsomusopetuksen juhlaa? 

Vielä yksi ajankohtainen teema, joka olisi kaivannut laaja-alaisempaa ja kriittisempää tarkastelua, on vapaa-ajattelijoiden ja muiden uskonnottomien toimijoiden suhtautuminen käynnissä oleviin ET-opetuksen muutoksiin – kuten oppiaineen tuntien tosiasialliseen yhdistämiseen uskonnonopetuksen kanssa. Tässä kohdin liiton nykyjohdolta puuttuu näkemystä perusasioihin, joihin aikaisemmin liiton toiminnassa kiinnitettiin aivan erityistä huomiota ja joita eriteltiin hyvin laaja-alaisesti. 

Toisin kuin Jori Mäntysalo seminaarissa esitti, Vapaa-ajattelijain liiton ansioksi voidaan yksiselitteisesti lukea ainakin yksi historiallinen perussaavutus: nykyisen kaltaisen ET-opetuksen saaminen kouluihin vuonna 1985. Tämä tapahtui vasta pitkällisen valitusprosessin jälkeen, joka päätyi lopulta Genevessä kokoontuneen YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisuun. Ratkaisun mukaan Suomessa siihen asti uskonnottomille tarjottu vaihtoehtoinen opetus oli uskonnonopetusta eikä sekulaaria etiikkaa ja asiaintila näin ollen loukkasi ateistien ihmisoikeuksia. Tämän johdosta vapaa-ajattelijat saivat ensi kertaa mahdollisuuden osallistua suoraan heitä koskevan opetussuunnitelman laatimiseen.

Siirtyminen kaikille yhteiseen katsomustiedon opetukseen (jota seminaarissa varsin kritiikittömästi puolustettiin tavoitteena) veisi tilanteen hyvin todennäköisesti takaisin alkupisteeseen. Ateistit joutuisivat uudelleen käymään läpi raskaan valitustien ihmisoikeustuomioistuimeen. 

Kirkko on ollut viime aikoina vaitelias siitä, miten se tulisi käytännössä reagoimaan siihen, että ET avattaisiin myös kirkkoon kuuluville oppilaille. Kirkkohallituksen kouluasiainsihteeri Markku Holma kertoi tämän kuitenkin jo 1980-luvulla avoimesti myös vapaa-ajattelijoille. Jos kirkkoon kuuluvat oppilaat osallistuisivat ET-opetukseen, silloin kirkko ajaisi lävitse sellaiset ET:n oppisisällöt, joiden mukaan opetuksesta 70 prosenttia on luterilaista uskontoa. Kirkolla myös on tosiasiallinen valta saada äänensä kuuluville ainakin tässä yksittäisessä asiassa niin kauan kuin on mahdollista vedota evankelisluterilaisen uskonnon enemmistöasemaan. 

Vapaa-ajattelijain liitolla on ollut voimassa liittokokouspäätös vuodelta 2008, jossa liitto pidättyy kannattamasta mitään kaikille yhteistä pakollista katsomusopetusta. Vuoden 2011 liittokokouksessa linjaa rukattiin piirun verran taaksepäin päättämällä kannattaa ET:n avaamista kaikille nimenomaan ja vain lukioissa. Käytännössä liittohallitus tulkitsi jo tätä linjausta omavaltaisesti valtuutukseksi ajaa samaa linjaa myös peruskouluopetuksessa, jossa se liittokokouksessa selkeästi esiin tulleiden näkökohtien perusteella nähtiin lukiota ongelmallisempana. 

Oltiinpa katsomusopetuksen linjauksista mitä mieltä tahansa, tärkeää olisi nimenomaan keskustella sen oppisisällöistä. Tämä keskustelu on jäänyt paitsioon samalla kun ET:tä jo vaivihkaa integroidaan osaksi kaikille yhteistä uskonnonopetusta yhdistämällä oppitunteja. 

Helsingin vapaa-ajattelijain hallituksen jäsen Kerttu Loukola totesikin vaparien keskustelulistalla, että viikonloppu ”opetti, että meille vapareille on aika epäselvää (1) se, mitä ET:ssä opetetaan teoriassa ja käytännössä eri luokka-asteilla; (2) mitä ET:ssä meidän mielestämme pitäisi opettaa ja (3) mitä vaatimuksia pitäisi esittää, kun katsomusaineita yhdistetään, ettei menisi täysin uskonnonopettajien ehdoilla”. Yläasteella, jossa ET:n ja uskonnonopettajien pätevyysvaatimukset ovat erilaiset, häviäjiä olisivat herkästi juuri ne ET-opettajat, joilla ei ole ev.lut. uskonnosta arvosanoja, kun uskonnonopettajilla päinvastoin on usein arvosana uskontotieteestä. 

Yhtenä ajatuksena Loukola heitti, että vapaa-ajattelijat tarjoutuisivat ostamaan käytettyjä ET-kirjoja oppilailta, jotka olisivat halukkaita kirjoittamaan näistä kirja-arviointeja. Näin vapaa-ajattelijat voisivat saada edes jonkinlaisia valmiuksia kouluopetuksen sisältöjen arviointiin.

Janne Vainio