Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta on 9.10.2017 laatinut kirkon nelivuotiskertomuksesta 2012-2015 mietinnön (2/2017) kirkolliskokoukselle, joka kokoontuu syysistuntoonsa 6.-9.11.2017. Valiokunta esittää, että kirkolliskokous päättää lähettää mietinnön kirkkohallitukselle otettavaksi huomioon kirkon tulevaisuusselontekoa laadittaessa. Valiokunta katsoo, että tulevaisuusselonteossa tulee keskittyä kolmeen mietinnössä käsiteltyyn aihepiiriin. Niistä minua kiinnostaa nyt kolmas aihepiiri, kirkon rooli yhteiskunnassa.

Mietintö huomauttaa, että kirkon yhteiskunnallista roolia tarkasteltaessa ei pidä langeta sekularisaatiokertomuksen ansaan, ja toteaa mielenkiintoisesti, että instituutioiden yleisesti heikentyessä kirkko on suhteellisesti voimistunut, joten sen painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa on kasvamassa. Toisaalta, vaikka puolueiden yhteenlaskettu jäsenmäärä onkin kutistunut, ei se eduskunnan painoarvoa ole vähentänyt, ja yhteiskunnalliseen keskusteluun voi osallistua myös monenlaisten järjestöjen ja tiedotusvälineiden kautta.

Mutta millaisista keskustelunaiheista olisi kysymys? Valiokunta nostaa esiin joitain esimerkkejä. Näistä valoja koskevat ovat kannaltani erityisen mielenkiintoisia, koska olen pyrkinyt niissä vaikuttamaan yhdistyksemmekin nimissä.

Valiokunta toteaa, että todistajan valan poistamista puollettiin ajatuksella "moniarvoisesta ja suvaitsevasta yhteiskunnasta" (HE 46/2014 vp), ja sanoo sitten, että on vaikea nähdä, miten kaikkien velvoittaminen uskonnottomaan vakuutukseen palvelee tätä tavoitetta. Mutta jo valan luonne (kaksi sormea Raamatulla!) asetti valtakirkon tai yleisemmin kristinuskon etusijalle. Tasavallan presidentin juhlallinen vakuutus eduskunnan edessä on uskonnoton, mutta se ei ole ketään kiikastanut.

Valiokunta jatkaa, että väitettiin myös, että valinta vakuutuksen ja valan välillä paljastaisi henkilön uskonnollisen vakaumuksen. Valintahan oli vuodesta 2003 lähtien täysin vapaa, eikä sitä tarvinnut perustella. Mutta oleellista tässä kysymyksessä on, että vallitsevassa kirkon hegemonian tilanteessa vakuutuksen valinnalla saattoi olla haitallisia seurauksia. Nimenomaan tämä oli takana sille, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole pitänyt hyväksyttävänä, että henkilö joutuu tekemään selkoa uskonnollisesta vakaumuksestaan valaa annettaessa.

Valiokunta jatkaa tuomarinvalan poistamisesta, jota perusteltiin sillä (lisäseikalla), että tuomarin tehtävä on maallinen eikä siksi edellytä uskonnollista valaa (HE 7/2016 vp). Valiokunnan mukaan uskontoa ei kuitenkaan eletä muusta todellisuudesta irrallaan, ja nelivuotiskertomus osoittaa, miten vahvasti luterilainen kutsumusajatus heijastuu edelleen suomalaiseen työetiikkaan. Valiokunnan päättelee, että uskonnollinen vala siis sopii erinomaisesti suomalaiseen työkulttuuriin. Hiljan on kuitenkin otettu käyttöön poliisin eettinen vala ja opettajan ohjeeksi Comeniuksen vala, jotka molemmat ovat uskonnottomia.

Ilmeisesti valiokuntaa kirpaisee se, kun uskonnollisesta valasta on luovuttu, ei niinkään uskonnoton vakuutus (tai uskonnoton vala) itsessään.

Mietintö toteaa keskustelun uskonnosta päivähoidossa ja koulussa olleen tarkastelujakson näkyvin uskonnonvapauskeskustelu. En kuitenkaan tarkastele tunnettua apulaisoikeuskanslerin ratkaisua hartauden harjoittamisesta ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan siihen ottamaa kantaa lähemmin, sillä sen olen tehnyt muualla, kantelussani ruokarukouksista vuonna 2016.

Seinäjoen käräjäoikeuden käräjähartauksista tehdyn kantelun ratkaisussa (OKV/1361/1/2009) vuonna 2012 suositeltiin hartauksista luopumista, koska hartauksiin voi sisältyä painostusta. Valiokunnan mukaan suositukseen riitti siis väärinkäytöksen teoreettinen mahdollisuus. Mutta jos hartaus on järjestetty virka-ajalla ja kutsu lähetetty viranhaltijoille, painostus on ollut hiljainen tosiasia.

Mietinnön mukaan leimallista on se, että uskontoa tarkastellaan uhkana. Huoli kohdistuu ainoastaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen. Uskonnottomuuden aiheuttamasta painostuksesta tai positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta ei kanneta huolta. Se, mistä valiokunnan huoli perimmältään kumpuaa, ilmenee seuraavasta mietinnön virkkeestä: "Uskonnollinen vakaumus tulkitaan puhtaasti yksilölliseksi eikä sen kollektiivista tai yhteiskunnallista perustaa oteta huomioon." Valiokunta haluaa siis pitää kirkon osana julkisen vallan toimintaa.

On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi käräjähartauksia olisi toki edelleenkin voitu pitää, kunhan se olisi tapahtunut selkeästi virka-ajan ja virkapaikan ulkopuolella. Mutta ei kirkko itse ollut ajatuksesta innostunut, kun se ei ollut innostunut edes vallinneesta käytännöstä. Valiokuntakaan ei kehota luomaan sellaisia ongelmattomia käräjähartauksia.

Valiokunnan mukaan uskonnonvapauskeskusteluissa käsitys uskonnosta keskittyy pinnallisesti Jumala-sanan etsimiseen, ja kaikki muu uskontoperäinen aines jää tunnistamatta. Sotilasvalan vaihtoehtona on uskonnottomaksi ymmärretty vakuutus kunnian ja omantunnon kautta eikä siinä mainita Jumalaa. Valan ja vakuutuksen teksti on muuten täysin yhtenevä ja heijastelee luterilaista esivaltaoppia. Omatunto on selvästi kristillinen käsite, mutta se mainitaan vain vakuutuksessa.

Omatunto siinä mielessä, kuin se on ilmaisussa omantunnon kolkuttamisesta, on kuitenkin yleisinhimillinen. Sillä on kylläkin kristillinen tulkintansa, kuten opin kanteluissani puolustusvoimien elämänkatsomustiedon opetuksesta ja pyydettyäni oppimateriaalia sotilasvakuutuksesta; sellaista materiaalia ei ollut, mutta kylläkin uskonnotonta vakuutusta halventavaa aineistoa uskonnollisesta valasta. Perustuslaissa puheessa uskonnon ja omantunnon vapaudesta omatunto taas tarkoittaa vakaumusta.

Valiokunta ei tarkastellut uskonnollista virkavalaa, josta luopumista on yhdistyksemme vaatinut ja joka tullee tarkasteluun kuluvana syksynä suuntaan tai toiseen.

Valiokunnan mukaan uskonnonvapauteen keskittyvä ja (mukamas) heikosti argumentoitu uskontopolitiikka on todennäköisesti kytköksissä 2000-luvun alun niin sanottuun uusateismiin. Tässä valiokunta erehtyy, ja siten myös johtopäätöksessään, että pitkäkestoiset lainsäädäntöhankkeet (esim. valaa koskevat) heijastelevat ohitettua yhteiskunnallista ilmapiiriä. Saa kuitenkin nähdä, osataanko virkavalasta luopua johdonmukaisena jatkona todistajan valasta luopumiselle; se olisi kuitenkin vain oma yksinkertainen lainsäädäntöhankkeensa.

Mutta kannattaa kuitenkin kirjata se, minkä valiokunta on ollut oppivinaan käydystä keskustelusta eli että (mukamas) ilmeisen vääristyneet ja perusteettomat ajattelumallit voivat saavuttaa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Mietinnön mukaan vääristymiin on puututtava heti keskustelun alkaessa, jotta niiden haitallinen vaikutus jäisi mahdollisimman pieneksi.

Viisaampi tapa kirkolle olisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä esitetyt perustelut, ja mukautua tilanteeseen. Sitähän kirkko on joutunut muutoinkin alati harrastamaan.

Valiokunta kuitenkin puhuu noihin esimerkkitapauksiin liittyen uskonnollisperäisestä yhteiskuntaetiikasta ja katsoo uskonnollisten käsitysten torjumisen aiheuttavan yhteiskuntaetiikan heikkenemistä. Mutta ei se siitä heikkene vaan päinvastoin vahvistuu, kun ei anneta kirkon sotkeentua julkisen vallan omaan toimintaan. Nytkin mietintö tuntuu vain valiokunnan valitukselta kirkollisuuden murenemisesta.

Sitten mietintö tuntuu olevan itsensä kanssa ristiriidassa. Yhtäältä valiokunta katsoo, että Jumala ja Jeesus ovat hovikelpoisia sekä yhteiskunnallisissa keskusteluissa että yhteiskunnan rakenteissa. Mutta mietinnön puhe yhteiskuntaetiikasta oli kuitenkin noita nimiä kiertelevää, sillä etiikan sijasta oikeasti oli kyse kirkon uskon ja kirkon oikeudettoman julkisen aseman pönkittämisestä. Toisaalta valiokunnan mukaan uskonnonvapauskeskusteluissa on osoitettava Jumala- ja Jeesus-sanoihin keskittyvän uskontonäkemyksen kapeus ja vääristyneisyys. Mutta ei mikään laajempi uskontonäkemys oikeuta noiden nimien mainitsemiseen julkisen vallan toiminnassa.

Joka tapauksessa edelleen mietinnön mukaan käsitteitä on otettava haltuun ja kieltäydyttävä suostumasta siihen, että esimerkiksi ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta käytetään argumenttina kirkon toiminnan heikentämiseen. Tässä kuitenkaan valiokunta ei ymmärrä, että kun vaaditaan ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta ja sen toteuttamiseksi kirkon toiminnan heikentämistä, niin pääpaino on kuitenkin juuri ihmisoikeuksissa ja uskonnonvapaudessa. Sen vaatimana keinona on sitten kirkon toiminnan heikentäminen, mutta vain julkisen vallan yhteydessä. Vaatimukset eivät vaikuta kirkon toimintaan julkisen vallan ulkopuolella, joten sitä kirkon ominta toimintaa ei valiokunnan eikä kirkon tarvitse edes erityisesti puolustaa, saati ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta vastaan argumentoimalla.

Jouni Luukkainen