Seuraavasta oikeustapauksesta en ehtinyt kirjoittaa vielä tuoreeltaan, vaikka muutama miete minulle siitä nousikin:

Korkein hallinto-oikeus hylkäsi 23.2.2017 antamallaan päätöksellä (763/2017; dnro 1620/3/15) valituksen Itä-Suomen hallinto-oikeuden 29.4.2015 antamasta päätöksestä, että ei ollut syytä muuttaa X:n koulun johtavan rehtorin 22.9.2014 tekemää päätöstä, että Joensuusta olevan valittaja A:n lapsi B ei voi osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen ja lapsen tulee jatkaa ortodoksisen uskonnon opetuksessa.

Kirjaan hallinto-oikeuden ratkaisusta seuraavat kohdat.

Valittajan mukaan hänen lapsensa oli ollut ortodoksisen kirkon jäsen syntymästään asti ja osallistunut ortodoksisen uskonnon opetukseen koko peruskoulun ala-asteen ajan, mutta yläasteelle siirtyessään syksyllä 2014 lapsi olisi halunnut siirtyä elämänkatsomustiedon opetukseen, koska se olisi vastannut paremmin hänen ja hänen vanhempiensa ajatusmaailmaa. Valittajan mukaan ala-asteella uskonnon opetukseen oli sisältänyt paljon uskonnon harjoittamista (valittajan tarkemmin selostamalla tavalla). Lapsi oli kokenut koulun uskonnon opetuksen itselleen vieraana ja ajatusmaailmansa vastaisena. Elämänkatsomustiedon opetus olisi ollut lapsen ja hänen vanhempiensa mielestä lapsen vakaumuksen mukaista.

Ortodoksisen uskonnon opettajan mukaan valittajan kuvaamissa toimissa oli kyse ortodoksisen kirkon tapakulttuurista. Valittajan mukaan taas kyse oli kiistatta uskonnon harjoittamisesta ja opetus indoktrinaatiota uskontoon. Johtavan rehtorin mukaan opetussuunnitelman toteuttamiseen liittyvistä kysymyksistä voidaan aina neuvotella huoltajan kanssa. Hallinto-oikeuden mukaan uskonnonopetus ei saa pyrkiä käännyttämiseen ja valtion on huolehdittava siitä, että opetusta ja koulutusta annetaan objektiivisella, kriittisellä ja pluralistisella tavalla. Mikäli uskonnon opetus kuitenkin sisältäisi uskonnon harjoittamiseksi katsottavia piirteitä, tulisi oppilaan kirkkokuntaan kuulumisestaan riippumatta voida kieltäytyä osallistumasta tällaisiin tilaisuuksiin. Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä.

Kirjaan asian käsittelystä korkeimmassa hallinto-oikeudessa seuraavat kohdat.

Valittajan mukaan, vaikka B pystyisi itse kieltäytymään uskonnon harjoittamisesta, hän joutuisi silti olemaan läsnä muun luokan ja opettajan harjoittaessa uskontoa. Oppilas ei voi kieltäytyä osallistumasta uskonnon harjoittamista sisältäviin tilaisuuksiin, jos ne ovat säännöllinen osa varsinaista opetusta. Rehtorin kuvailema tapakulttuurin opiskelu on toiminnallisesti oppilaiden opettamista harjoittamaan itse uskontoa, ei ainoastaan tietämään siitä ja ymmärtämään sitä. Opetus on siten indoktrinoivaa. Vaikka valittajan lapsi haluaa perheen, perinteen ja tapakulttuurin vuoksi edelleen olla ortodoksisen kirkon jäsen, hän ei halua koulussa osallistua uskontoon painostavaan opetukseen, joka ei ole hänen ja perheen maailmankatsomuksen mukaista.

Valittajan mukaan edelleenkin se, että ortodoksisessa uskonnonopetuksessa on rehtorin mukaan keskeistä oppilaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen ja ylläpitäminen, ei voi tarkoittaa muuta kuin että opetuksen tavoite on oppilaiden indoktrinoiminen ortodoksiseen uskontoon. Opetukseen sisältyy pakollinen osallistuminen jumalanpalvelukseen kaksi kertaa joka vuosi. Tiedote niistä antoi ymmärtää, että tilaisuus oli pakollinen ortodoksisille oppilaille, ja yhdelle oppilaalle oli todettu, että vaihtoehtoa ei ole.

Valittaja selosti, että opetuksesta olivat hänen lapsensa kertoneet, että hän oli seurannut opetusta yhdellä tunnilla ja että hän oli saattanut lapsiaan kirkkoon useamman kerran. Toiminnassa oli muuttunut vain se, että ehtoolliselle osallistuminen oli viimeksi vapaaehtoista.

Korkeimman hallinto-oikeuden lyhyt ratkaisu ei sisältänyt enää uutta.

Mietteeni

On selvää, että ortodoksiseen kirkkoon kuuluva oppilas ei voi jättää ortodoksisen uskonnon opetusta, jos sellaista kerran järjestetään, ja siirtyä elämänkatsomustiedon opetukseen. Kyse on perusopetuslaista, joka ei oikeudenkäynnillä muutu. Vaikka sitä ei lakia säädettäessä myönnetty, tämä laki suojelee elämänkatsomustiedon opetukseen ensisijaisesti oikeutettuja eli uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oppilaita. Elämänkatsomustiedon opetuksen avaaminen valtionkirkkoihin kuuluville oppilaille vaarantaisi opetuksen sekulaarin sisällön erityisesti valtakirkon pyrkiessä vaikuttamaan opetukseen tähän kirkkoon kuuluvien oppilaiden varjolla.

Valittajan yläasteelle siirtynyt oppilas, joka tahtoi päästä elämänkatsomustiedon opetukseen, ilmeisestikin molempien vanhempiensa täydellä tuella, ei kuitenkaan tahtonut erota kirkostansa. Voin todeta, että jos valittaja olisi kertonut asian väärin ja oikeasti lapsi olisi halunnut erota kirkosta mutta ainakin toinen vanhemmista olisi ollut sitä vastaan, niin lapsi olisi voinut paljastaa oikeudelle asian oikean laidan.

Lapsi siis halusi pysyä ortodoksisen kirkon jäsenenä perheen, perinteen ja (erityisesti) tapakulttuurin vuoksi, vaikka valittaja kritisoi juuri tapakulttuurin opettamiseksi väitettyä koulun toimintaa. Voin ymmärtää tämän niin, että lapsi koki, että hän haluaisi kyllä osallistua perheeseensä ja mahdollisesti odottamiinsa itseensä liittyviin ortodoksisiin jumalanpalveluksiin ja harjoittaa tällöin uskontoa vain haluamassaan määrin, mutta ei siis koulussa. Ei hän sitä varten tarvitsisi ortodoksiselle kirkolle valtionkirkon asemaa eikä julkisen vallan kouluun ortodoksisen uskonnon opetusta. Valtion tunnustuksettomuuden ajaminen on kuitenkin tehotonta kirkon jäsenenä pysyen.

En tiedä, onko perhe esiintynyt tässä asiassa julkisuudessa. En siis tiedä, ovatko he happamina ajamassa kaikille yhteistä katsomusopetusta eli uskontotietoa, joka olisi kuitenkin vain pakollista uskontokasvatusta sellaisesta säästyneille uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille (sekä myös rekisteröityihin uskonnollisiin kuuluville) ja näille täten vääryyttä tekevää.

Valittaja oli siis itse hyvin perehtynyt opetuksen sisältöön, kun taas hallinto-oikeus myönsi, että se ei voinut tunteja valvoa. Tästä on pääteltävä, että valittajan ja hänen lapsensa olisi ollut toimittava suoraan uskonnon harjoittamiseksi kokemiinsa opetustapoihin nähden. Ainakin jumalanpalveluksista olisi voinut kieltäytyä Opetushallituksen ohjeidenkin mukaan. Myös uskonnon harjoittamisesta tunneilla olisi voinut kieltäytyä. Itse asiassa edes luokkaan ei olisi ollut pakko jäädä sellaisen ajaksi. Sellainen ei olisi ollut edes siitä kiinni, olisiko rehtorin kanssa voinut päästä siitä sopimukseen, sillä oppilaalla oli vanhempiensa tuki ja perhe näytti muutoinkin olevansa valmis haastamaan vallitsevan järjestelmän.

Valittajan mukaan vain uskonnon harjoittaminen tunneilla ja jumalanpalvelukset olivat uskonnollista indoktrinaatiota. Mielestäni kuitenkin uskonnon opetuksessa (ja niin olisi myös uskontotiedossa) varsinaista uskonnollista indoktrinaatiota on uskonnon sisäistyttäminen oppilaisiin totena esitetyillä uskonnon (uskontojen) tarinoilla. Niillä saadaan aikaan, että pieni oppilas menettää arvokkaan tieteen mukaisen käsityksen todellisuuden luonteesta, sen, että luonto on koko todellisuus. Ilman sellaisen välitöntä ja yleistä onnistumista opetus ei voisi samanlaisena jatkua. Uskonnonopetusta perustellaan moraalikasvatuksena ja etiikan opetuksena, mutta moraali ja etiikka ovat kuitenkin asioita, joita ihminen voi ajatella itse, vaikka hänen mielensä ei olisikaan puhdas jumalista. Uskonnon harjoittaminen opetuksessa taas pyrkii istuttamaan oppilaaseen tavan harjoittaa omassa elämässään uskontoa ja näin aina palauttaa jumala(t) mieleensä. Mutta oppitunnilla uskonnon harjoittaminen olisi pelkkää näytelmää, ellei oppilaan mieltä olisi jo valmiiksi uskonnolla turmeltu. Uskonnollisen tapakulttuurin itsessään voisi opettaa näytelmänä, mutta ei sitä näytelmäksi oppitunneilla sopisi kuvata.

Objektiivista voi olla vain tieteen kuvaus maailmasta. Silloin on epäobjektiivista uskontojen suosimista antaa niille tilaisuus ujuttaa koulussa tieteen kritiikkiä kestämättömiä oppejaan. Pluralismiin ei kuulu antaa uskontojen valheille sijaa julkisen vallan koulussa.

Oikeustapauksessa kysymys oli siitä, ovatko tietyt ortodoksisen uskonnon opetuksen muodot uskonnon harjoittamista, jolloin perustuslain mukaan niistä voisi kieltäytyä eikä opetus kaikkineen voisi silloin olla pakollista. Mutta uskonnonharjoitusluonnehan on niiltä keinotekoisesti kiistetty ja taas kiistettiin. Oleellisempaa on, että perustuslaissa on tarkoituksellisesti täysin sivuutettu se, että uskontojen oppien totena kertomisen pakollisessa opetuksessa voivat opetukseen osallistuvat oikeutetusti kokea uskonnonvapautensa vastaisena. Silloin julkisen vallan koulussa mahdollisen uskonnon opetuksen tulisi olla vapaaehtoista, eikä myöskään uskontotietoa kaikille yhteisenä voisi olla mahdollista toteuttaa.

Nykytilanteessa taas oikeus erota omalla päätöksellään uskonnollisesta yhdyskunnasta tulisi olla 12 vuotta täyttäneellä, eikä uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumatonta 12 vuotta täyttänyttä saisi pakottaa perusopetuksessakaan osallistumaan uskonnonopetukseen vastoin tahtoaan.

Jouni Luukkainen