Tuusulan syntymävuotena pidetään vuotta 1643, jolloin kappeliseurakunta perustettiin. 

Sijainti 

Hautausmaa sijaitsee ihan lähellä Tuusulan urheilukeskuksen itäkärkeä ja on muodoltaan nelikulmio. Hautausmaan itäsivun ohi johtaa yksityistie pohjoiseen. 

Sotilashautausmaaksi-tila (858–401–5–4; pinta-ala 0,4300 ha) rekisteröitiin 1860 ja lakkasi 7.4.2011. Suomen valtio sai tilan itselleen sotasaaliina Tarton rauhansopimuksen (1920) nojalla. Tila rekisteröitiin vasta 17.10.2003. Hallinnoiva viranomainen oli Senaatti-kiinteistöt. Tila myytiin 28.11.2008 Tuusulan kunnalle. 

    Hautausmaa tien vasemmalla puolella. Maalle pääsee myös sen länsikulman kiertävän polun kautta. ©Maanmittauslaitos, lupa nro 4141/050000/2016. Kiinteistörajat ©Kunnat ja Maanmittauslaitos lupanro 4141/050000/MML/16.

Nykykartoilla Sotilashautausmaaksi-tilan rajoja ei näy, sillä tila tuli osaksi Aurinkomäki-tilaa (858–401–5–447 X) 7.4.2011. Aurinkomäen omistaa Tuusulan kunta. Hautausmaan länsikärki, maan portilta katsoen hautausmaan oikea takakulma, on kuitenkin Hyrylän urheilukeskus -tilan (858–401–13–0) alueella. Tämän tilan pinta-ala on 26,0379 hehtaaria ja tila rekisteröitiin 29.12.1978. Tila syntyi lohkomisella usealla rekisteriyksiköllä. Tilan omistaa Tuusulan kunta. 

Nykyinen Aurinkomäki-tila (858–401–5–448) syntyi lohkomisella 24.1.2012. Tilan pinta-ala on 142,9085 hehtaaria, sillä on yksi palsta ja tila on rekisteröity 24.1.2012. Tilan omistaa Tuusulan kunta. 

Varuskunnan synty 

Ensimmäiset tiedot Tuusbyhyn rakennettavista kruunun rakennuksista ovat vuosilta 1852–1853. Krimin sodan (1853–1856) aikoina alettiin rakentaa kruununmakasiineja ja hospitaalia (Lehtonen 1991, 7). 

Vuoden 1861 jälkeen alueesta ja rakennuskannasta muodostettiin paikallinen Hyrylän varuskunta 1860-luvulla. 

Sairaalan tarpeita varten sijoitettiin (1855) hautausmaa läheiseen metsikköön. Aika oli rauhallista paikkakunnalla, mutta taudit harvensivat joukkoja (mts. 8; Lehtonen 2015, 198). 

    Hautausmaan rautaportti.

Sotilashautausmaat olivat Venäjän valtion omistamia. Alueet hankittiin ostamalla tai, ellei sopimukseen päästy, pakkolunastamalla. Joskus venäläiset vain alkoivat haudata vainajiaan haluamaansa paikkaan. 

Tsaarin ja sotilashallinnon näkemyksenä oli kirkon rakentaminen jokaiseen isompaan kaupunkiin, linnoitukseen ja rakennettaviin varuskuntiin (Lehtonen 2015, 8). Näin syntyi tarve myös hautausmaille. 

    Kyltti hautausmaan takasivulla.

Vanha ortodoksinen sotilashautausmaa 

Sairaalan rakennustarkastaja esitti, että annettaisiin paikka hautausmaalle, jonne kuolleet potilaat voisi haudata (Lehtonen 1991, 34). Toukokuussa 1855 insinöörikapteeni Brand oli määrännyt paikan vainajille, mutta nimismies oli kieltänyt hautojen kaivamisen. Sitten käännyttiin kenraalikuvernöörin viraston puoleen. Kenraaliadjutantti Berg ilmoitti, että lunastettavasta maasta maksetaan käypä hinta. Uudenmaan läänin maaherra ilmoitti kirjeessä 12.6.1855, että hautausmaata varten oli erotettava maa-alue, jonka pituus ja leveys olivat molemmat 20 syltä (1 syli=2,13 m). Maa perustettiin virstan (1.066,80 m) päähän sotilassairaalasta kaakkoon. 

    Hautausmaan kasvillisuutta. Takana ohikulkeva tie.

Hankittavan maa-alueen omisti Karl Robert Lahenius ja sen arvoksi arvioitiin 40 hopearuplaa. Ensimmäinen hautausmaa täyttyi ”hyvin nopeasti” ja 1857 otettiin sairaalan pyynnöstä esille lisämaan saaminen hautausmaalle. 21.10.1857 järjestettiin katselmus, jossa sotalaitosta edusti insinöörikapteeni Mitkevitš Volšhaski ja sairaalaa esikuntakapteeni Skirmunt. Tulos oli, että päätettiin laajentaa hautausmaan pituutta kymmenen juoksusyltä ja leveyttä 21 juoksusyltä, jolloin hautausmaan kooksi tuli 210 venäläistä neliösyltä (955,43 neliömetriä). Alue merkittiin puutolpin 30 sylen (64 m:n) välein. Uusi alue oli ensin vuokralla ja vuosivuokra oli 12 hopearuplaa. Vasta vuonna 1859 uusi alue lunastettiin 300 hopearuplan hinnasta. Maanomistaja perusteli vuokran määrää sillä, että sai samasta alasta 12 tynnyriä perunaa. Hän ei halunnut myydä aluetta, mutta sotalaitos katsoi vuokrauksen epäedulliseksi itselleen. Hautausmaa aidattiin puuaidalla ja koristeellisella, katoksellisella portilla. Vuoteen 1863 mennessä tämä uusi puolikin oli haudattu täyteen. Sairaalassa hoidettiin Krimin sodassa Viaporissa haavoittuneita sotilaita, joista kuolleet haudattiin Tuusulaan. Sairaalan lopetettua toimintansa ja varuskunnan tultua perustetuksi (1867) alueelle hautaukset vähenivät (Lehtonen 2015, 199). 

Simolan mukaan varsinainen sotilasvaruskunta perustettiin jo vuonna 1863. 

Vanha ortodoksinen sotilashautausmaa oli metsäkalmisto. Se sijaitsi jokseenkin samalla paikalla kuin uudempi sotilashautausmaa, sen pohjoispuolella. 

    Kivipylväitä hautausmaan etusivulla, portista oikealle. Metalliverkkoaita ympäröi hautausmaata. 

Venäläisiä sotilaskirkkoja ja -hautausmaita tutkinut Timo Lehtonen kertoo, ettei vanhan metsäkalmiston aivan tarkkaa paikkaa ja rajoja pystytä selvittämään, sillä vanhat venäläisten laatimat topografikartatkaan eivät ole tarkkoja tältä osin. Hautausmaa oli kuitenkin nykyisin maastossa havaittavan uuden sotilashautausmaan pohjoispuolella. Kun vanha metsäkalmisto täyttyi, sille hankittiin lisämaata sen eteläpuolelta. 

Vanha metsäkalmisto oli käytössä vielä 1900-luvun alussa, vaikka tuolloin oli jo perustettu väliaikainen hautausmaa Pyhän Nikolaoksen sotilaskirkon (valmistui 1900) viereen. Hautausmaalle haudattiin seurakunnan jäseniä, varuskunnan upseereita ja heidän perheenjäseniään sekä myös joitakin rivimiehiä. 

Sitten tämä hautausmaa unohtui metsän kätköön (Lehtonen 1991, 36). Paikan ympärillä ollut puuaita portteineen lahosi ja maatui. Kaikki ristit ovat kadonneet. 

    Aidan painunut kohta hautausmaan vasemmalla sivulla.

Väliaikainen ortodoksinen sotilashautausmaa 

Kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov vuonna 1900 vieraili varuskunnassa ja Tuusulassa, hautausmaakysymys otettiin esille (Lehtonen 1991, 35). Kerrottiin, että vanha sotilashautausmaa oli liian kostea eikä sinne voitu tilanpuutteen vuoksi haudata vainajia. Tällöin uudeksi epäviralliseksi hautausmaaksi tuli kirkkotontin eteläinen sivusta, jonne haudattiin kolmen vuoden aikana ainakin kymmenen vainajaa. Myös kirkkotontin itäpäädyn takana olevaa rinnettä käytettiin väliaikaisena hautausmaana. Sinne haudattiin noin 60 vainajaa, joista osa varuskunnan sotilaita (Lehtonen 2015, 199). Uusi sotilashautausmaa saatiin käyttöön vuonna 1903, mutta väliaikaiselle hautausmaalle haudattiin vainajia aina 1920-luvulle asti. Kaikki alueella olleet haudat ja hautamuistomerkit ovat kadonneet. 

    Jalustakivi ja kaatunut hautakivi.

Myös sotilaskirkko rappeutui vähitellen ja purettiin. Puolustusministeriö teki asiassa päätöksen 13.6.1958, purkutyö aloitettiin 7.8.1958 (Lehtonen 1991, 49). 

Uusi ortodoksinen sotilashautausmaa 

Kenraalikuvernööri Bobrikov oli vieraillut varuskunnassa maaliskuussa 1900. Tämän jälkeen uuden hautausmaan hankintatehtävä annettiin varuskunnan päällikölle. Elokuussa 1900 kenraaliluutnantti Pavel Pavlutski teki esityksen sotilaspiirin esikuntaan hautausmaaongelmasta. Uusi tontti annettiin kirkon tontin ja jalkaväen ampumaradan välistä. Sen koko oli kaksi desjatiinaa (1 desjatiina=1,09 ha), josta alueen myyjä halusi 300 markkaa. Sotilaspiirin insinööripäällikkö siirsi 9.9.1900 75 kultaruplaa Suomen rahana (1 rupla=4 markkaa) sotilasrakennusten hoitajalle. Varat oli otettu insinöörihallinnon senvuotisista remonttirahoista, joista summa muodosti kymmenen prosenttia. 11.9.1900 sotilasrakennusten hoitaja lähetti varuskunnan päällikölle Pavlutskille 300 markkaa hautausmaatontin ostamiseksi. Varuskunnan puolesta kaupantekijäksi tuli insinööriluutnantti Gilevic. 

    Kaarevaharjainen hautakivi.

Mutta tontin myyjä peruikin puheensa vaatien nyt tontista 1 263 markkaa. Tällöin käännyttiin Kronstadtin linnoituksen mitrarovasti Ioann (Johannes) Sergejevin puoleen lisärahoituksen saamiseksi. Pietarista tuli 25.8.1902 kirje isä Ioannille, jossa oli 300 kultaruplan pankkilippu. Se vaihdettiin 1 200 Suomen markaksi. Kaupat tehtiin virallisesti joulukuussa 1902, ja tontti luovutettiin seurakunnalle vuoden 1903 alusta. Toisen tiedon mukaan alue ostettiin vasta vuonna 1903 (Lehtonen 2015, 199). Hautausmaata käytettiin vuoteen 1922 saakka. 

Uusi ortodoksinen sotilashautausmaa ajoittuu siis vuosiin 1903–1922. Lehtosen uudempi teos ilmoittaa rajavuosiksi 1904–1921 (mts. 199). Tämäkin hautausmaa on metsäkalmisto. Kirjoittaja vieraili paikalla 8.9.2016. Hautausmaa on nimettömän yksityistien länsipuolella, noin kuusi metriä tiestä. Maasto on hieman kumpuilevaa, mutta helppokulkuista. Hautoja erottuu pitkulaisina kumpuina, joita sammal peittää. Alueella on myös painanteita. Tällaisia, vielä isompia ja enemmin, on hautausmaan länsipuolella, metsässä, jossa ne toimivat sotilaiden harjoitusmaastona. Puut ovat pääasiassa isohkoja kuusia, seassa pari koivua ja haapaa. Myös kantoja näkyy maastossa. Osa kannoista on noussut ylös maasta, joten puun lienee myrsky kaatanut. Alueella on kuusen-, vaahteran- ja pihlajantaimia. Aluskasveina on sammalta, heiniä, mustikkaa. 

Maan vasemmalla sivulla verkkoaidan päälle kaatunut puu on katkaistu. Hautausmaan portin eteen, vasemmalle puolelle, on koottu hieman katkottuja runkoja ja isompia oksia. Paikka on hiljainen, mutta ulkoilijoita kulkee ohimenevällä tiellä. 

Sotasaalis 

Enimmillään, vuosina 1914–1916, varuskunnassa oli noin 4 000 miestä (Lehtonen 1991, 58). Heti helmikuun vallankumouksen (1917) jälkeen kirkko menetti otteensa sotalaitokseen ja sotilaisiin (mts. 38). Suomalaiset kokivat venäläiset siviiliseurakunnatkin uhkana, kun ortodoksinen kirkko kuului Venäjän patriarkaatin alaisuuteen. Opetusministeriön päätöksen 2.5.1921 mukaan kirkko sai kuitenkin jatkaa toimintaansa (mts. 41). 

    Pimenoffien hauta ja hautamuistomerkki.

Venäläisiä joukkoja alkoi poistua maasta vuoden 1917 aikana (Lehtonen 2015, 13). Varuskuntaolot olivat erittäin sekavat. Vuoden 1918 alussa perustettiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen Sotasaaliskomissio. Sen tehtävänä oli selvittää, mitä omaisuutta venäläisiltä jäi Suomeen ja mitä Suomelta jäi Venäjälle. Keisarikunnan kaikki Suomeen jäänyt omaisuus katsottiin Suomen sotasaaliiksi. Suomen senaatti määräsi 17.4.1918, että kaikki omaisuus katsottiin sotasaaliina kuuluvan valtiolle, kunnes kreikkalaiskatoliset seurakunnat pystyivät osoittamaan omistusoikeuden kirkkoihin, pappiloihin, kouluihin ja hautausmaihin. 

Seurakunta lakkautetaan 

Suomen itsenäistyttyä sotilasseurakunta muuttui siviiliseurakunnaksi ja sai toimia paikallisena venäläisenä seurakuntana (Lehtonen 1991, 31). Ilmapiiri paikkakunnalla oli kuitenkin hyvin venäläisvastainen. Paikkakuntalaisten ja viranomaisten painostuksen johdosta seurakunta päätettiin lakkauttaa. 

Kirkollinen toiminta päättyi Hyrylässä 1923 (mts. 36). Sotilaskirkko ja hautausmaat jäivät Suomen armeijan huostaan. Armeija oli haluton niitä hoitamaan. Kirkkoa käytettiin varastona, alue oli sotilasaluetta, jonne pääsy edellytti lupaa. Vainajien omaisia kävi haudoilla vielä 1920–1940-luvuilla. Hautamuistomerkkejä kaadettiin, töhrittiin ja rikottiin. Sotilaiden kuntorata kulki hautausmaan poikki. Vuosina 1922–1924 ja 1958–1960 joitakin vainajia siirrettiin Helsinkiin. 

    Lapsen hautakivi.

Hautausmaan kunnostus 

Sotilaskirkon purkamisen aikoihin eli loppuvuodesta 1958 hautausmaata kunnostettiin. Sen ympärille siirrettiin kirkon aidan kivitolppia ja alue aidattiin verkkoaidalla. 

Paikallinen evankelis-luterilainen seurakunta esitti vuosina 1979 ja 1982, että se voisi ”ottaa” hoitaakseen hautausmaan. Varuskunnan päällikkö kuitenkin ilmoitti seurakunnalle 1982, että puolustusvoimat hoitaa hautausmaan. 

Osa kirkon varustuksiin kuuluneista kivitolpista jäi Kirkonmäelle. Vielä tänäänkin Kirkonmäelle johtavan Tykkitien pientareella on tällainen hylätty kivitolppa (19x19x62 cm). Kirkonmäen asuntoalueelle tultaessa pientareella on kaksi tolppaa lisää. Asuintalojen Aapo (numero 64), Juhani (65), Tuomas (66), Simeoni (67) ja Timo (68) edessä on vielä yhteensä kymmenen tolppaa. Ne reunustavat kulkuteitä talojen sisäänkäynneille ja toimivat pysäköintialueiden kulmatolppina. 

Varustukset 

Varustuksiin kuuluu valkoinen rautaportti (100x90 cm; lxk) neliöputkesta tai -tangosta (3x4 cm; lxk). Portin keskellä on musta risti yhdellä vinolla poikkipuulla. Risti (82x52 cm; kxl) lienee neliötankoa. Vinon poikkipuun pituus on 35 cm. Portti on lukitsematon, sen ulkopuolella on metallisalpa. Portinaukon leveys on 105 cm. Portinpylväät (2) ovat valkoista rautaputkea. Niiden korkeus maasta on 107 cm ja halkaisijan ulkomitta 7,5 cm. 

Kaikilla neljällä sivulla on muovipinnoitettu, vihreä metalliverkkoaita. Aidan korkeus on 85 cm, mutta aita ei ole aivan kiinni maassa. Aidantolpat ovat mustaa rautaputkea (korkeus 107 cm, halkaisija 3,5 cm). Etusivulla, portista oikealle on yhdeksän tolppaa, oikealla sivulla (pohjoissivu) 17 tolppaa, takasivulla (lounaissivu) 19 tolppaa, vasemmalla sivulla (eteläsivu) 15 tolppaa ja etusivulla, portista vasemmalle seitsemän tolppaa. Yhteensä tolppia on 67, mutta tässä kulmatolpat laskettiin kahdesti. Verkkoaidassa on ylhäällä ja alhaalla vaakasuora metallivaijeri, joiden välissä aidan verkko-osa on. Aita on pääosin ehjä. Vasemmalla sivulla, takana, aidan päälle oli kaatunut puu, joka on myöhemmin katkaistu. Tästä kohdasta verkkoaita on painunut jonkin verran kasaan. 

Verkkoaidan sisäpuolella, noin 60–65 cm verkkoaidasta, on rivissä kivitolppia. Portista oikealle on 12 tolppaa, oikealla sivulla neljä kivitolppaa, takasivulla ei ole kivitolppia, vasemmalla sivulla on neljä tolppaa ja etusivulla, portista vasemmalle, yhdeksän kivitolppaa. Näin kivitolppia oli yhteensä 29, mutta maan etukulmien tolpat laskettiin kahdesti, jolloin kivitolppien määräksi jää 27. Tolpat (19x19x70 cm) ovat harmaita, reunaviistottuja ja niiden kärki on kuperahko. Kärjessä on reikä, jossa on ollut metallilenkki. Lähes kaikki lenkit ovat katkenneet, mutta oikealla sivulla on yksi tolppa, jossa on ehjä metallilenkki. Näiden kautta voidaan panna juoksemaan rautaketju. 

Kivitolpat ovat tolppia, jotka aikaisemmin reunustivat Hyrylän sotilaskirkkoa. Lehtosen teoksessa (2015) on kirkosta 1950-luvulla otettu valokuva (s. 173). Sen vasemmassa sivussa näkyy tällainen tolppa. Tolpan kärjestä lähtee vasemmalle rautaketju. 

Haudat ja hautakivet 

Vain puolisen tusinaa hautamuistomerkkiä on säilynyt. 

(1) Portista tultaessa etuvasemmalla on jalustakiven (68x37 cm; pxl) päälle pystytetty hautakivi (85x56 cm; kxl kiven alareunasta, josta kivi kapenee hieman ylöspäin). Kivi on kaatunut nimisivu maahan päin. 

(2) Noin viisi metriä portista etuoikealla on mustin rautakiskoin reunustettu hauta (295x238 cm; pxl). Kisko (3x7 cm; leveys yläreunasta x k) reunustaa hautaa muilta kuin haudan etusivulta. Kiskoreunuksen sisäpuolella, haudan ympärillä, on koristeellinen metalliaita (147x113x72–73 cm; pxlxk). Hautakivessä on tekstit Pimenoff Georg (23.3.1861–5.2.1907) ja Aleksander (21.10.1898–19.2.1920). Kiven takana on mustasta rautaputkesta tehty risti (160x74 cm; kxl, putken halkaisija 5 cm). Tämä hauta on hautausmaan näyttävin. 

(3) Haudasta (2) oikealle on pieni hautakivi, jossa teksti on kyrillisin kirjaimin. 

(4) Haudan (3) oikealla puolella on lapsukainen Pjotr Primuhinin (25.6.1906–18.8.1906) hautakivi. 

(5) Haudan (4) takana on musta hautakivi, jossa on risti vinolla poikkipuulla. Haudatun vainajan elinaika oli 12.11.1838–21.8.1901. 

(6) Haudan (5) oikealla puolella on hautakivi, jossa vainajan nimi on kyrillisin kirjaimin ja elinvuodet 1812–1903. 

Havaitsin siis portista vasemmalle sijoittuvan hautakiven ja viisi hautakiveä portista tultaessa oikealla. Oikealla olevissa kivissä oli yhteensä kuusi vainajan nimeä. 

Kaatuneen hautakiven ja metalliaitauksen takana olevan hautakiven nimisivut ovat kohti hautausmaan takasivua (lounaaseen). Muiden kivien nimisivut ovat kohti tietä (itään). 

Muistomerkki 

Noin 20 metriä portista suoraan hautausmaalle on puinen matkamiehen risti. Se on hautausmaan yhteinen muistomerkki. Ristissä on lappeet (157x10,5 cm; pxl), jotka on pellitetty päältä mustalla pellillä. Rakennelman suurin leveys on 156 cm ja suurin korkeus noin 208 cm. 

    Matkamiehen risti kuvattuna kohti hautausmaan porttia.

Lehtonen kertoo, että muistomerkki on pystytetty 1990-luvun loppupuolella. Sitä olivat pystyttämässä paikallinen luterilainen pastori ja Hyrylän varuskunta.

Kimmo Sundström