Helsingin Sanomat julkaisi la 13.6. - ti 16.6.2015 kolme toisiinsa liittynyttä kirjoitusta aiheena siviili- ja varusmiespalvelus: 

a) "Siviilipalvelukseen hakijalta ei tulisi vaatia vakaumusta" (Helsingin Sanomat la 13.6.2015 / Vieraskynä / dosentti Valdemar Kallunki) 

b) "Vapaaehtoinen asepalvelus olisi paras ratkaisu" (Helsingin Sanomat ma 15.6.2015 / Mielipide / järjestösihteeri Kaj Raninen, Aseistakieltäytyjäliitto) 

Raninen vastaa Kallungille, että muun kuin vakaumuksensa tähden aseista kieltäytyneen määrääminen siviilipalvelukseen olisi hyvin ongelmallista kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kieltämänä pakkotyönä. 

c) "Tutkimus: Vain kolmasosa menee sivariin vakaumuksesta" (Helsingin Sanomat, verkossa ma 15.6.2015 13:38) [otsikolla "Tutkimus: Sivariin usein käytännön syistä" painetussa lehdessä ti 16.6.2015] 

Tarkastelen alempana tässä tarkoitettua Valdemar Kallungin tutkimusta. 

Aihe on yhdistyksellemme ajankohtainen siksi, että, kuten kerroin uutisessamme [HTML], puolustusvoimat tuhoaa elämänkatsomustiedon opetuksensa ja pakottaa kaikki varusmiehet sotilaspappien kirkollis-uskontoisia aiheita sisältävään opetukseen, jolloin siitä ja samalla koko armeijapalveluksesta on syytä kieltäytyä. 

Tämän tähden kommentoin lehden verkkosivuilla kutakin noista kirjoituksista. Nämä kommenttini ovat vastaavassa järjestyksessä seuraavassa. Näin saan joitain näkemyksiäni asiasta paremmin julki jo nyt muiden kiireideni keskeltä. 

Kommenttini

a) Kommenttini (15.6.2015 14:23) Uusi syy kieltäytyä niin aseellisesta kuin aseettomasta palveluksesta puolustusvoimissa on uskonnonvapauden puolustaminen. 

Heinäkuun saapumiserästä alkaen sotilaspappien pitämille oppitunneille osallistuvat kaikki varusmiehet (Pääesikunnan koulutusosaston käsky 7.4.2015). Tähän asti valtionkirkkoihin kuulumattomilla on ollut mahdollisuus valita elämänkatsomustieto, jonka opettajina ovat voineet olla muutkin kuin sotilaspapit. Valtionkirkkoihin kuuluville oli pakolliset kirkolliset oppitunnit, vaikka pakollisuuden perustaksi ei ollut perustuslain vaatimalla tavalla lakia. 

Opetuksesta sanotaan käskyssä, että oppitunneilla ei käsitellä tunnustuksellisia asioita eivätkä ne sisällä julistuksellisia elementtejä. Vaan kuinka on? Toisen oppitunnin aiheena on maanpuolustuksen arvopohja, jonka sisällön yksi kohta on ihmisarvon perusta. Suomen perustuslain ensimmäisen pykälän mukaan valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden. Se siis kuvastaa kaikille yhteistä pohjaa, joka kuitenkin aiheen käsittelyssä sivuutetaan ja kiirehditään sen sijaan propagoimaan uskontoa: "Maailmanuskonnoissa ihmisyydelle annetaan absoluuttinen, kiistämätön arvo", vaikka sitten kyllä myönnetään, että toisaalta tämän arvon loukkaaminen osin hyväksytään. Tämä väite kaiketi avataan julistamalla kristinuskoa, ja sillä on sitten opetuksessa merkitystä vain tunnustettuna. 

Kyseessähän ei ole kokemusperäinen fakta. Esimerkiksi maailmanuskonto hindulaisuuden oppeihin perustuu Intian kastilaitos, jolla tuoreiden tietojen mukaan on merkitystä Suomessakin. Mutta sekulaari Intian valtio on kastilaitosta vastaan, ja Suomen valtiolta on vaadittu samaa. 

Koulussa tieteenvastaisen uskonnon pakko-opetuksen ja alle 18-vuotiaan kirkon pakkojäsenyyden koin uskonnonvapauteni ja siten ihmisarvoni loukkauksena. Sellainen saisi minut itseni kieltäytymään sotilaspappien kristillis-uskonnollisia aiheita sisältävistä oppitunneista. 

b) Kommenttini (15.6.2015 15:31) Valitettavasti on tullut uusi syy kieltäytyä niin aseellisesta kuin aseettomasta palveluksesta puolustusvoimissa: uskonnonvapaus. Sekulaari elämänkatsomustiedon opetus on tuhottu. Heinäkuun saapumiserästä alkaen kaikki varusmiehet pakotetaan yhteisille sotilaspappien oppitunneille. 

Kirkollinen ote näkyy vaikkapa maanpuolustuksen arvopohjaa koskevan oppitunnin aiheessa ihmisarvon perusta. Perustuslain 1. pykälän mukaan valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden. Siinä heijastuu yhteinen käsityksemme ihmisarvosta. Mutta oppitunnin kuvailussa tämä ohitetaan ja kiirehditään propagoimaan uskonto(j)a väittämällä, että maailmanuskonnoissa ihmisyydelle annetaan absoluuttinen, kiistämätön arvo. Väitehän on väärä, sillä esimerkiksi hindulaisuuden oppeihin perustuu kastilaitos, ja sitä vastaan taas on sekulaari Intian valtio. 

Tarkoitus kai on ollutkin, että aihe avaamalla päästään julistamaan kristinuskon oppeja. Nämä opit taas eivät voi tarjota perustaa ylipäätään millekään paitsi korkeintaan ne tunnustamalla. Mutta julistuksellisuus ja tunnustuksellisuus eivät yhteiseen opetukseen sovellu. 

Koulussa uskonnon pakko-opetuksen ja siihen liittyneen alle 18-vuotiaan kirkon pakkojäsenyyden koin loukkaavan uskonnonvapauttani ja siten ihmisarvoani. Puheet yhteisestä uskontotiedosta tai uskontoiseksi vääntyvästä yhteisestä katsomusopetuksesta kauhistuttavat minua vielä enemmän, sillä ne koskisivat myös uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia. 

Nyt siis samaa yritetään puolustusvoimissa. Sotilaspappi puhumassa yksinoikeudella kaikille ihmisarvosta uskonnoista lähtien loukkaa niiden ihmisarvoa, jotka eivät papeista muuten piittaa. 

Itse joutuisin kieltäytymään sotilaspappien oppitunneista. Silloin joutuisin kieltäytymään koko sotilaspappeja ja kirkkoa tukevasta armeijapalveluksesta. Totaalikieltäytyminen kävisi sen sijaan mielekkääksi. Oikeudenkäynnissä voisi kertoa kieltäytymisen syyn, uskonnonvapauden puolustamisen. 

c) Kommenttini (16.6.2015 12:05) Valitettavasti nyt viidentoista vuoden paremman ajan jälkeen uskonnonvapauden puolustus on palautunut vahvaksi vakaumukselliseksi syyksi kieltäytyä niin ase- kuin aseettomasta palveluksesta puolustusvoimissa. Vasta noin vuodesta 1999 lähtien valtionkirkkoihin kuulumattomien ei enää ole tarvinnut osallistua kenttähartauksiin. Mutta toisaalta heinäkuun 2015 saapumiserästä alkaen kirkollisille oppitunneille vaihtoehtoinen elämänkatsomustieto valtionkirkkoihin kuulumattomille on tuhottu ja kaikki pakotetaan yhteiseen sotilaspappien antamaan eettiseen opetukseen. 

Tätä opetusta kylläkin väitetään julistuksettomaksi ja tunnustuksettomaksi. Mutta se sisältää uskonnollista ainesta, jonka avaaminen on silloin uskonnollista julistusta ja jolla on merkitystä opetukselle vain tämä julistus tunnustamalla. 

Esimerkiksi ihmisarvon perustaksi esitetään ensi tilassa uskonnot - vaikka ne juuri loukkaavat ihmisarvoa. Kuitenkin jo perustuslaissa sanotaan, että valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden. Se heijastaa yhteistä käsitystämme ihmisarvosta eikä kaipaa eikä oikeuta uskontojen (lue: kristinuskon) mahtailua opetuksessa. 

Se, joka lukiossa opiskelee etiikkaa yhteisenä oikeasti tunnustuksettomana filosofian kurssina uuden tuntijaon toteuduttua syksyllä 2016, joutuu ihmeelliseen tilanteeseen, jos menee varusmiespalvelukseen. Tulee syy keskeyttää palvelus ja hakeutua kirkottoman vakaumuksen vuoksi siviilipalvelukseen. 

Se, joka on kokenut alle 18-vuotiaana kirkon jäsenyyden vastentahtoisena pakkona ja koulun uskonnonopetuksen vääränä pakkouskontona, ei ehkä tahdo lähteä tukemaan sotilaspappeja ja kirkkoa menemällä varusmiespalvelukseen, vaan kieltäytyy. 

Aivan tarpeeton uskonnonvapauden loukkaaminen uudessa opetuksessa on pätevä syy erityisesti totaalikieltäytymiseen. Oikeudenkäynnissä voi selittää vaatimuksensa aidosti uskonnottomasta eettisestä opetuksesta puolustusvoimissa. 

Siviilipalveluslaista

Perustuslain 127 §:n mukaan oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla. 

Siviilipalveluslain (1446/2007) 1 §:n mukaan asevelvollinen, jonka vakaumukseen perustuvat syyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuuslaissa (1438/2007) säädettyä palvelusta, vapautetaan sen suorittamisesta ja määrätään suorittamaan siviilipalvelusta niin kuin tässä laissa säädetään. 

Siviilipalveluslakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 140/2007 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa 1 §:lle todetaan, että siviilipalveluslain tarkoituksena on asevelvollisen vakaumuksen huomioivan palvelusmuodon tarjoaminen ja uskonnon ja omantunnon vapauden huomioiminen maanpuolustusvelvollisuuden täyttämisessä Suomea sitovat kansainväliset ihmisoikeussopimukset huomioon ottavalla tavalla. 

Lain 12 §:n mukaan hakemus siviilipalvelukseen on tehtävä työ- ja elinkeinoministeriön vahvistamalle lomakkeelle, ja siinä on annettava vakuutus 1 §:ssä tarkoitetuista vakaumukseen perustuvista syistä. Hakemus on allekirjoitettava. 

Tuolloin voimassa olleen siviilipalveluslain (1723/1991) mukaan asevelvollinen, joka vakuuttaa uskonnolliseen tai eettiseen vakaumukseen perustuvien vakavien omantunnonsyiden estävän häntä suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta, vapautetaan sen suorittamisesta rauhan aikana ja määrätään suorittamaan siviilipalvelusta. 

Hallituksen esityksessä 1 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa sanotaan, että jaottelu uskonnolliseen ja eettiseen vakaumukseen on koettu sekä hakijoiden että hakemuksen hyväksyjien kannalta keinotekoiseksi, ja todetaan, että tosiasiassa siviilipalvelukseen hakeutuneiden ja hyväksyttyjen vakaumus onkin perustunut merkittävässä määrin muihin kuin laissa mainittuihin syihin; siviilipalvelukseen hakeutuneiden vakaumuksessa, joka on estänyt asevelvollisuuslain mukaisen palveluksen, on usein ollut kysymys erilaisista arvoperusteista, jotka voivat liittyä esimerkiksi ekologisiin, taloudellisiin tai yksilön oikeutta korostaviin näkemyksiin. 

Edelleen perustelujen mukaan lakiehdotuksessa ei enää mainittaisi erikseen vakavia omantunnonsyitä, vaan vakaumuksen käsitteen voidaan jo itsessään katsoa pitävän sisällään sekä syyn vakavuuden että sen perustumisen omaantuntoon. 

Huomautan, että toisaalta perustuslain 11 §:ssä uskonnon ja omantunnon vapaudesta omallatunnolla ymmärretään vakaumusta, kuten ateistista vakaumusta. 

Johtopäätökseni täten on, että se, että vastustaa puolustusvoimien tarpeettomasti kirkolle antamaa tukea eikä halua alistua sotilaspappien opetukseen, on siviilipalveluslain mukainen vakaumukseen perustuva syy, joka estää suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta. 

Omasta siviilipalveluksestani

Kerron tästä taustaksi sekä kommenteilleni Helsingin Sanomissa että Kallungin tutkimuksen tarkastelulleni. 

Päätin keskikoulussa ollessani kieltäytyä pasifistisista syistä aseista, vaikka tuolloin se olisi saattanut merkitä vankilaan joutumista. En tehnyt kieltäytymisilmoitusta vielä kutsuntatilaisuudessa, sillä pelkäsin, kylläkin turhaan, etten saisi lykkäystä opiskelua varten; korotin kuitenkin ääneni aseistakieltäytymistä koskeneen tiedotteen vanhentuneisuudesta. Kieltäytymisilmoitukseni tein vasta FK:ksi valmistumiseni jälkeen, vaikka siis jo propagandasyistä se olisi ollut syytä tehdä jo aiemmin ja mahdollisimman varhain. Tulin hyväksytyksi siviilipalvelukseen. Sen taas suoritin vasta väitöskirjani valmistuttua. 

Kallungin tutkimuksesta

Uskontososiologian (TuY) ja kirkkososiologian (HY) dosentti Valdemar Kallunki, joka Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa vastaa hyvinvointialan tutkimuksesta ja kehittämisestä, julkisti 15.6.2015 tutkimuksensa [PDF] "Siviilipalveluksen muuttuneet merkitykset maanpuolustusvelvollisuuden kokonaisuudessa: siviilipalveluksen alku- ja loppukyselyn tutkimusraportti" (Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Konserni 38/2015, 122 sivua). 

Luin ensin hänen aiemman tutkimuksensa "Kansallisen kollektiivin jäljillä: Siviili- ja varusmiespalvelus sosiaalisen integraation, järjestelmäintegraation ja yhteiskuntauskonnon näkökulmista" (Sosiologia 2/2013, 135-151). Siinä selviää tilastotieteen keinoin, että uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomuus tai muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan kuin valtionkirkkoihin kuuluminen on selittävä tekijä siviilipalvelukseen hakeutumiselle. 

Kallungin uudemman tutkimuksen mukaan (s. 43) enemmistö varusmiespalveluksesta siviilipalvelukseen siirtyvistä tekee ratkaisunsa ensimmäisen kuukauden aikana: vajaa kolmannes ensimmäisen viikon aikana, vastaava osuus ensimmäisen viikon jälkeen mutta alle kuukaudessa, runsas neljännes toisen ja kolmannen kuukauden aikana sekä vajaa kahdeksannes kolmen palveluskuukauden jälkeen. 

Taulukon 6 mukaan siviilipalvelukseen hakeutuneista hiukan yli kolme kymmenystä oli hakeutunut kutsunnoissa, hiukan yli neljännes kutsuntojen jälkeen ja hiukan yli neljä kymmenystä varusmiespalveluksesta. Hiukan yli kolmanneksella syyt olivat vakaumuksellisia ja hiukan alle kahdella kolmanneksella syyt olivat käytännöllisiä. Kutsunnoista hakeutuneille vakaumukselliset syyt oli puolella, kutsuntojen jälkeen hakeutuneista hiukan yli kolmella kymmenestä ja varusmiespalveluksesta hakeutuneilla hiukan alle kolmella kymmenestä. Siis kutsunnoista hakeutuneilla käytännölliset syyt oli puolella, kutsuntojen jälkeen hakeutuneista hiukan alle seitsemällä kymmenestä ja varusmiespalveluksesta hakeutuneilla hiukan yli seitsemällä kymmenestä. 

Kallunki toteaa tästä: "Enemmistö varusmiespalveluksen kautta tulleista on päätynyt vakuuttamaan vakaumustaan, vaikka käytännölliset syyt ovat olleet ratkaisevimmassa osassa valinnassa." 

Taulukon 7 mukaan vaikeinta tutkituista sivareista päätöksenteko siviili- ja varusmiespalveluksen välillä oli odotetusti varusmiespalveluksesta tulleilla, helpointa taas kutsuntatilaisuudessa ilmoituksensa tehneillä. Enemmistö koki päätöksen mieluummin helppona kuin vaikeana. 

Taulukko 8 selvittää siviilipalvelusvelvollisten mielipiteet ehdottomasta pasifismista, ehdollisesta pasifismista, positiivisesta rauhan tavoitteesta ja yleisen asevelvollisuuden oikeutuksesta suhteessa yksilön itsemääräämisoikeuteen. Taulukkoon liittyen Kallunki toteaa, että vain vajaa neljännes vastaajista kannatti ehdotonta rauhanaatetta, joka torjuu myös maan puolustamisen oikeutuksen; toisaalta asiaa vastusti alle puolet, koska yleisin kanta oli neutraali. Ehdollisella pasifismilla eli sen myöntämisellä, että joskus sota on välttämätön suuremman väkivallan estämiseksi, oli suurempi, runsaan kolmanneksen kannatus. Pasifismin kannatus oli täten vajaalla kuudella kymmenestä. Kallunki pukee johtopäätöksensä niin, että hieman harvemmalla kuin joka toisella velvollisella ei ollut siten pasifismiin liittyvää vakaumusta. Toisaalta positiivinen rauhan ajatus sai yli kahden kolmanneksen kannatuksen. 

Kaiken kaikkiaan: "Siviilipalvelukseen suuntautuminen liittyy siten selkeimmin rauhaa koskeviin myönteisiin tavoitteisiin, kun taas sodan yksiselitteinen vastustaminen on täten harvinaisempaa." 

Vastaajilta kysyttiin myös (s. 64), olivatko uskonto, tiede, filosofia tai taide tai näiden alojen edustajat vaikuttaneet heidän ajatteluunsa tavalla, joka tuki siviilipalveluksen valintaa. Kattavinta vaikutusta edusti filosofia (42 %); pienin osuus oli uskonnolla (15 %). Moni ala on tietenkin saattanut vaikuttaa yhtä aikaa. 

Taulukko 9 kuvaa edellisen siviilipalveluslain näkökulmasta siviilipalvelukseen tulleita uskonnollisten ja eettisten perusteiden vaikutuksen mukaan esitettynä. (Huomautan, että vastoin tekstiä tehdyt kysymykset eivät olleet kuvassa 9 vaan kuvassa 8.) Yli neljä kymmenestä (43 %) oli tullut siviilipalvelukseen siten, että joko eettiset tekijät tai uskonnolliset/henkiset tekijät tai molemmat olivat tukeneet siviilipalveluksen valintaa (taulukkoon vaaditusti vähintään melko paljon). "Osuus on seitsemän prosenttiyksikköä korkeampi kuin oman arvionsa mukaan vakaumuksellisin perustein palvelukseen tulleiden osuus. Nykyisen lain perusteena oleva velvollisen oma arviointi näyttää siten vaativammalta siviilipalvelukseen tulemisen perusteelta kuin aiemman lain yksilöidyt perusteet." 

Lähes kahdella kolmesta vakaumukselliset syyt ilmoittaneista olivat eettiset tai uskonnolliset periaatteet vaikuttaneet heidän valintaansa. Kolmella neljästä käytännölliset syyt ilmoittaneista eivät eettiset eivätkä uskonnolliset periaatteet olleet vaikuttaneet heidän valintaansa. Huomaan, että ei siis ollut niin, että ne, joihin tutkimuksessa pääteltiin eettisten/uskonnollisten periaatteiden vaikuttaneen, olisivat olleet samat kuin itse vakaumukselliset syyt ilmoittaneet. Lakitekstin vakaumukselliset syyt ovat toisaalta laajempi käsite ja toisaalta taas ehkä liian vaativiksi koetut itse ensisijaisena ilmoittaa. 

Kuvan 13 mukaan tutkituista sivareista mihinkään uskonnolliseen yhteisöön kuulumattomia oli 43 %. Ev.-lut. kirkkoon kuuluvia oli 50,3 % eli huomattavan paljon vähemmän kuin heidän osuutensa ikätovereistansa (enemmän kuin 68 %). Vapaisiin suuntiin kuuluvilla oli 50 % yliedustus väestöosuuteensa nähden. 

Taulukon 10 mukaan vain 3 % arvioi uskonnollisen yhteisön jäsenyyden vaikuttaneen vähintään melko paljon valintaansa. Toisaalta vaikutus oli suhteessa suurempi uskonnollisissa vähemmistöryhmissä. 

Kuvassa 14 on eräiden uskonnollisten ja henkisten näkemysten vaikutus siviilipalvelusta koskevaan valintaan tutkittavien oman arvion mukaan. Sana "henkinen" on kylläkin epäilyttävä. Joka tapauksessa väkivallan tuhoisa vaikutus ihmisten väliselle yhteydelle arvioitiin kaikista useimmin omaan valintaan vaikuttaneeksi tekijäksi. Aika paljonkin pienempi vaikutus oli halulla säilyttää oman elämän eheys kieltäytymällä aseista. Kuitenkin paljon totuutta on siinä tavanomaisessa vastauksessa, että aseista kieltäytymällä voi joka tapauksessa estää armeijan vaikutuksen itseensä, sille aseistakieltäytymistä mitätöimään pyrkivälle väitteelle, että aseistakieltäytymisellä ei voisi vaikuttaa armeijaan. Miten suhtautua väittämään ihmiselämän "pyhyydestä"? Sehän tulee sanamuodoltaan uskontoa lähelle. Sellaisista väittämistä se sai kuitenkin suurimman kannatuksen. Raamatun viides käsky (älä tapa) saa suorana väittämänä vähintään melko paljon vaikuttavana tekijänä kannatusta vain vajaalla kymmenyksellä vastanneista. 

Viidellä prosentilla siviilipalveluksen suorittaneista palveluspaikkana oli uskonnollinen yhteisö tai kirkko (Taulukko 16). Niissä palvelleista 2/3 kuului ev.-lut. kirkkoon sekä 1/3 vapaiden suuntien seurakuntiin. 

Panenkin merkille, että siviilipalveluslaissa säädetään siviilipalvelusrekisteristä, johon voidaan ("lisäksi") tallentaa tieto vakaumuksesta ja uskonnollisesta yhdyskunnasta, jos sillä on merkitystä palveluksen järjestämisen tai siviilipalveluspaikan määräämisen kannalta. Tämä tieto poistetaan rekisteristä viiden vuoden kuluttua siviilipalveluksen suorittamisen jälkeen. 

Kallunki kanteluideni tiimoilta. Kallunki viittaa (s. 26) kanteluideni ratkaisuun ja puolustusministeriön työryhmän raporttiin 30.1.2015: 

Puolustusvoimien ja kirkon yhteys on kuitenkin viime vuosina jossakin määrin heikentynyt, sillä kenttäpiispa ei ole enää piispainkokouksen varsinainen jäsen (Kirkkohallitus 2015). Vastaavaa sidosten löyhentämistä ollaan toteuttamassa myös maalliselta taholta. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on kiinnittänyt huomiota uskonnonvapauden toteutumiseen varusmiespalveluksessa (Pajuoja 2013). Uskontojen harjoitukseen liittyviä käytäntöjä ollaan muuttamassa: puolustusvoimat vahvistaa kirkkoon kuuluvien varusmiesten koulutuksen tunnustuksettomuutta, muuttaa hartaudet ja jumalanpalvelukset kaikille vapaaehtoisiksi ja mahdollistaa velvolliselle oman päätöksen osallistumisesta paraatien kenttähartauksiin (Puolustusministeriö 2015). 

Mutta eivät tähänastiset kirkolliset oppitunnit ole olleet eivätkä uudetkaan Pääesikunnan mukaiset oppitunnit olisi tunnustuksettomia. Kallunki myös sivuuttaa kirkkoon kuulumattomat varusmiehet. 

Arvelua Kallungin tutkimuksen pohjalta

Puolustusvoimien eettistä opetusta on arvosteltu tarpeettomasti kirkollisista näkökulmista lähtevänä. Kirkolliset oppitunnit ovat olleet pakollisia valtionkirkkoihin kuuluville varusmiehille. Valtionkirkkoihin kuulumattomilla on ollut valittavissa elämänkatsomustiedon opetus, jonka olisi tullut olla sekä tunnustuksetonta että täysin erillään kirkollisista oppitunneista, mutta molempien seikkojen suhteen on ollut ongelmia, kuten olen kanteluissani kirjallisten lähteiden perustalta kertonut. Epävirallinen kieltäytymismahdollisuus on ollut olemassa. 

Nyt kaikki pakotettaisiin sotilaspappien kirkollis-uskonnollisia aineksia sisältävään opetukseen. Se olisi huononnus siihen verrattuna, että kaikkien valittavissa olisi (myös) oikeasti tunnustukseton opetus. Sellainen aikuislukioiden aikuiskasvatusmainen käytäntö siis halutaan puolustusvoimissa torjua sen tähden, että valtionkirkkoihin kuuluvia ei haluta päästää kirkon lieasta. Tällöin ei välitetä myöskään valtionkirkkoihin kuulumattomista, vaan heiltäkin viedään sekulaari elämänkatsomustiedon opetus. 

Siitä voisi moni uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton, mutta myös moni uskonnollisiin vähemmistöihin tai valtakirkkoonkin kuuluva olla tyytymätön. 

Tähän asti palvelukseen kuuluneet uskonnolliset tilaisuudet kuten kenttähartaudet ja erilliset jumalanpalvelukset ovat olleet pakollisia valtionkirkkoihin kuuluville. Sitä vastaan on tietysti protestoitu, mutta tilaisuuksista ei ainakaan laajamittaisesti ja julkisesti ole kieltäydytty. Kuitenkaan uskonnollisen sotilasvalan vannomista ei valtionkirkkoihin kuuluvillekaan ole loppuun asti voitu säätää pakolliseksi, sillä valaa on vastustettu nimenomaan uskonnon sisäisin perustein ja valasta on kieltäydytty alusta lähtien. 

En tiedä, ovatko valtionkirkkoihin kuuluneet kieltäytyneet aseista nimenomaan uskonnolliset tilaisuudet ja kirkollisen opetuksen välttääkseen. Mutta nyt oikean uudistuksen eli sekulaarin opetuksen mahdollisuuden oltua niin lähellä (se sai apulaisoikeusasiamiehen ratkaisussa tukea) tilanteeseen ei välttämättä tyydytäkään. 

Toisaalta valtionkirkkoihin kuulumattomillekin vuoden 1998 loppupuolelle asti pakollisten sotilasparaatien kenttähartauksien tähden aseista kieltäydyttiin (kieltäytyjä ehti ikääntyä varusmiespalvelukseen joutumatta [luki "siviilipalvelukseen" ennen korjausta 24.6.2015]). 

Nyt uudessa tilanteessa sotilaspappien opetuksesta tulisi kieltäytyä. 

Tämän kirjoituksen asiayhteyden tähden nyt ei kuitenkaan tarkastella opetuksesta kieltäytymistä varusmiespalveluksessa pysyen. 

Kieltäytyminen saattaa olla yksinkertaisin toteuttaa hakeutumalla siviilipalvelukseen. Vakaumukseen perustuvat syyt esteelle asepalveluksen suorittamiseksi on helppo osoittaa: sotilaspapit ja heidän opetuksensa. 

Kirkon osuuden puolustusvoimissa on moni tietysti jo tähänkin mennessä saattanut ottaa huomioon kieltäytyessään aseista joko kutsunnassa tai sen jälkeen, astumatta siis ensin asepalvelukseen. Nyt vain tämän seikan tähden joutuu ihmettelemään aiempaa enemmän siviilipalvelusajan rangaistusluonteista pituutta, joka on sama kuin pisin varusmiespalvelusaika, 347 päivää (lyheyemmät varusmiespalvelusajat ovat 165 päivää ja 255 päivää). Hyödyllisen työn teon sijasta tulisi siksi mieleen totaalikieltäytyminen, josta alempana. 

Korostan, että yhdistyksellemme on tietysti tärkeätä uskonnon ja omantunnon vapaus ja siten siihen liittyvänä oikeus kieltäytyä aseista. Perimmäinen tavoitteemme on maallinen, tunnustukseton, sekulaari valtio. Näemme myös, kuinka puolustusvoimat tukee väärin kirkkoa ja antaa kirkon väärin tunkeutua toimintaansa. Siksi emme voi olla asevelvollisuuden puolesta, mutta emme yhdistyksenä sitä vastaankaan. Näihin laajoihin näköaloihin sinänsä liittymättömänä seikkana, mutta yksilön uskonnonvapauden tähden vaadimme jokaiselle mahdollisuutta välttää varusmiespalveluksessa sotilaspapit ja heidän opetuksensa. Keinona tämän tavoitteemme puolesta ajamme nyt aseistakieltäytymistä ratkaisuna yksilölle itselleen sekä toimena yhteisen tavoitteen puolesta. 

Kallungin tutkimuksessa ei ole yritettykään selvittää, olisiko kukaan valtionkirkkoihin kuuluva hakeutunut siviilipalvelukseen välttääkseen pakolliset uskonnolliset tilaisuudet ja kirkolliset oppitunnit tai näihin kirkkoihin kuulumaton välttääkseen kirkolliseksi vääntäytyneen elämänkatsomustiedon opetuksen. Kallungin tutkimuksen piiriin ei myöskään kuulu totaalikieltäytyminen. 

Kallungin tutkimus on valaiseva nykyongelmien kannalta. Siviilipalvelukseen hakijoista yli neljä kymmenestä tulee varusmiespalveluksesta, ja heistä kolme viidestä tekee ilmoituksensa ensimmäisen kuukauden aikana. Hyvin suuri osuus siviilipalvelukseen tulijoista tekee siis päätöksensä ollessaan varusmiesten peruskoulutuksessa. He ovat siis porukkaa, joka joutuu vastaisuudessa kohtaamaan sotilaspappien yhteisten oppituntien vääryyden. Heille myös päätös sivariin hakeutumiseen on ollut vaikeinta. 

Nyt erityisesti tämä varusmiesporukka saisi uuden, jalon syyn siviilipalvelushakemuksen tekemiseen oikeasti vakaumuksellisesta syystä: toimia sillä tavalla tunnustuksettoman, sotilaspappeihin sitomattoman puolustusvoimien eettisen opetuksen puolesta.

Totaalikieltäytyminen. Asevelvollisuuslain 118 §:n rangaistavaksi tuomitsema asevelvollisuudesta kieltäytyminen, hakeutumatta siis siviilipalvelukseen, olisi näkyvin tapa tuoda kuuluviin kantansa aivan tarpeettomasti uskonnon ja omantunnon vapautta loukkaavaa varusmiespalvelusta vastaan. Siviilipalveluslain 74 §:n rangaistavaksi tuomitsema (siviilipalvelusta suorittamaan hyväksytyn) siviilipalveluksesta kieltäytyminen ei olisi ehkä yhtä näkyvää, koska kieltäytyjän perusteet eivät enää välttämättä olisi selitettävissä yksinomaan tai ensisijassa kohdistuvan sotilaspappien opetusta vastaan. Joka tapauksessa rangaistus molemmista olisi sama, enimmillään 173 vuorokautta ehdotonta vankeutta (puolet jäljellä olevasta laskennallisesta siviilipalvelusajasta). Valvontarangaistus eli elektronisesti valvottu kotiaresti olisi nykyään mahdollinen. 

En ole koskaan aiemmin kuvitellut itseäni totaalikieltäytyjäksi, mutta tällaisessa tilanteessa, jossa puolustusvoimat tieten tahtoen ottaa askeleen taaksepäin uskonnonvapauden loukkauksen pimeyteen, niin kuvittelen.

Jouni Luukkainen