Tammikuussa 2014 oli lähes 89-vuotiaaksi eläneen isäni, kirkkoon kuuluneen ateistin (vaikka ei hän itse sitä sanaa koskaan käyttänyt), siunaus- ja muistotilaisuudet. 

Mutta siunaustilaisuuteen en osallistunut, enkä jäänyt sitä kaipaamaankaan, päinvastoin. Tein nimittäin vuonna 2002 uuden uskonnonvapauslain kehnouden tähden päätöksen, että en enää osallistu kirkollisiin tilaisuuksiin, en myöskään enkä eritoten niihin, jotka olisivat vanhempieni hautajaisten osana. Päätökseni, joka minun olisi ollut tehtävä jo 15-vuotiaana, kerroin, paitsi vanhemmilleni, myös julkisesti (Kodin Kuvalehti, Aamulehti).

Muistotilaisuudessa pidin puheen, jonka aloitin isäni Viljo-etunimestä, sen merkitys kun on "oiva" (esimerkiksi "viljo varsa"). Sanoin, että oiva hän olikin (lisäys 22.3.2016). Kerroin erityisesti hyvästä retki- ja hiihtokaveruudestamme. Valloitimme vielä 10.4.2007 Rovaniemen kaupungin ainoan tunturi-nimisen huipun, Käyrästunturin (347 m); se oli tullut kuntaliitoksessa. 

Totesin, että ei ollutkaan niin, että ajan myötä vain ikävuotemme kertyisivät, vaan ikä sittenkin jättää jälkensä: tuottaa sairaudet, kuolemankin. 

Päätin puheeni kertomalla, että muistotilaisuuden pitopaikan, seurakuntakodin, tilalla oli aiemmin ollut Rovaniemen seurakunnan kirkkoherranvirasto ja että olin käynyt siellä eroamassa kirkosta 18-vuotispäivänäni (koulun ruokatunnilla). Korostin, että olin kyllä halunnut erota kirkosta jo 15-vuotiaana mutta että en yllättäen ollutkaan saanut vanhempieni suostumusta siihen. 

Vuosikymmeniä myöhempi seuraus sellaisesta vanhempieni ja kirkon epäkypsyydestä oli sitten osallistumattomuuteni isäni kirkolliseen siunaustilaisuuteen. Mutta kuten Kodin Kuvalehden lukijankirjeessänikin 2002 olin arvioinut, huumorilla siitä(kin) selvittiin. 

Isäni tuhkauurnan lasku kesällä 2014 suvun kesken oli asiallinen ja vaikuttava tilaisuus. Sellaisen taas osaisi järjestää kuka tahansa, ja se yksinäänkin olisi kirkkoon kuulumattoman vainajan hautaamisessa vainajan kirkotonta vakaumusta kunnioittava toimintatapa. Valitettavasti vain tuhkaaminen saattaa kestää. 

Syitä olla osallistumatta kirkollisiin tilaisuuksiin on minulle jatkuvasti kertynyt lisää koko uskonnonvapauskampanjointini ajan. Erityisesti tuolloin isäni kuoleman aikoihin tuli eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätös puolustusvoimia koskevista kanteluistani; hänhän puolsi mahdollisuutta yhdistää erilliset kirkolliset ja elämänkatsomustiedon oppitunnit yhteiseksi opetukseksi, joka olisi silloin kuitenkin tietysti uskontoista ja siis mahdotonta hyväksyä. (Kuinka siinä taas lopulta käy, selviää pian.)

Jouni Luukkainen