Tiivistelmä

Eduskunta päätti 13.3. muuttaa päivähoitolain varhaiskasvatuslaiksi. Varhaiskasvatuslain mukaan varhaiskasvatuksen tavoitteena on: "antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa"; ja "toimia yhdessä lapsen sekä lapsen vanhemman tai muun huoltajan kanssa lapsen tasapainoisen kehityksen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parhaaksi sekä tukea lapsen vanhempaa tai muuta huoltajaa kasvatustyössä". 

Vuonna 1983 tehdyn päivähoitolain lisäyksen mukaan taas: "päivähoidon tulee tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta." 

Muutos saattaa olla vaarallinen ateisminvapauden kannalta. Uskonnollisen kasvatuksen tavoite poistuu nimellisesti, mutta samalla poistuu eduskunnan perustuslakivaliokunnassa syntynyt suorasanainen vaatimus huoltajien vakaumuksen kunnioittamisesta. Nyt voisi ajatella, että varhaiskasvatuksessa valtakirkkoon kuuluvaa lasta ei mukamas olisi enää tarkoituskaan kasvattaa uskoon vaan että hänet haluttaisiin vain saada jollain lievemmällä tavalla ymmärtämään ja kunnioittamaan uskonnollista taustaansa. Silloin voisi edelleen ajatella, että myös valtakirkkoon kuulumaton lapsi haluttaisiin saada ymmärtämään ja kunnioittamaan kirkkoon kuuluvan lapsen uskonnollista taustaa kasvattamalla hänet täten samalla tavalla kuin kirkkoon kuuluvaa lasta - sillä eihän mukamas kysymyksessä toki olisi varsinkaan tässä tapauksessa lapsen kasvattaminen uskoon! Yhdessä lapsen huoltajien kanssa toimiminen ei siis koskisi tällaista tapausta lainkaan. 

Kuitenkin ateistivanhemmille olisi tärkeätä, että lapsen mieltä ei saastutettaisi uskonnolla, ja silloin uskonnot on pidettävä lapsesta loitolla. Lapsen henkilökohtainen varhaiskasvatussuunnitelma on siinä oleellinen. 

Selvää toisaalta on, että valtakirkkoon kuuluvaa lasta ei kasvatettaisi ymmärtämään ja kunnioittamaan ateistivanhempien lapsen katsomuksellista taustaa, sillä sellainenhan vaatisi uskonnon paljastamisen palturiksi. 

Ministeri Päivi Räsänen (kd) kertoi 30.3., että viittaus yleiseen kulttuuriperinteeseen lisättiin (takaisin) lakiesitykseen hallituksen neuvotteluissa ja että hän näkee maininnan erittäin tärkeänä, sillä hänen mukaansa se tarkoittaa kristillistä kulttuuriperinnettä. Vaara ateisminvapaudelle saattaakin olla (myös) siinä! 

Seuraamme asiaa ja yritämme vaikuttaa siihen Opetushallituksen laatiessa ja  päättäessä varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. 

(Pohdinta yllä olevassa tiivistelmässä on toivottavasti selkeämpää kuin alla olevassa yksityiskohtaisemmassa uutisessa.) 

***

Varhaiskasvatuslaista poistuu uskontokasvatus mutta samalla myös vaatimus lapsen vanhempien vakaumuksen kunnioittamisesta. Varhaiskasvatuksen uusi tavoite "antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin uskonnollista ja katsomuksellista taustaa" saattaa kuitenkin tarkoittaa ateisminvapauden vastaista kaikkien lasten yhteistä valtakirkollista kasvatusta. 

Varhaiskasvatuksen tavoitteista 

Päivähoidon muutos varhaiskasvatukseksi on ollut pitkään hankkeilla. Osana uudistusta eduskunta hyväksyi 13.3.2015 alunperin vuonna 1973 säädettyyn päivähoitolakiin joukon muutoksia ja lisäyksiä. Ne koskevat asioita, jotka laissa erityisesti kiinnostavat yhdistystämme. Lain nimikkeeksi tuli jo varhaiskasvatuslaki, mutta laki säädetään loppuun vasta seuraavalla vaalikaudella. 

Hallituksen esitystä (HE 341/2014 vp) edelsi opetus- ja kulttuuriministeriön joulukuussa 2012 asettaman laajapohjaisen työryhmän 21.3.2014 julkaistu raportti, josta pyydettiin lausunnot. Jatkovalmistelu tehtiin ministeriössä virkatyönä. 

Varhaiskasvatuslain 1 §:n mukaan laissa säädetään lapsen oikeudesta varhaiskasvatukseen. Lakia sovelletaan kunnan, kuntayhtymän tai muun palvelujen tuottajan järjestämään varhaiskasvatukseen, jota annetaan päiväkodissa, perhepäivähoidossa tai muuna varhaiskasvatuksena [pykälän yksityiskohtaisten perustelujen mukaan esimerkiksi kerho- tai leikkitoimintana]. Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan lapsen suunnitelmallista ja tavoitteellista kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostamaa kokonaisuutta, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka. 

Lain 1 §:n yksityiskohtaisten perustelujen mukaan varhaiskasvatukseen osallistumisesta päättävät lapsen huoltajat tai muu laillinen edustaja. Totean, että varhaiskasvatukseen ei lasta siis ole pakko panna, kun taas 1.8.2015 alkaen on esikouluikäisen lapsen osallistuttava esiopetukseen tai muuhun esiopetuksen tavoitteet saavuttavaan toimintaan. 

Lainaan pykälää 2 a § lain tavoitteista (lihavointi minun): 

Tässä laissa tarkoitetun varhaiskasvatuksen tavoitteena on: 

6) antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa; 

10) toimia yhdessä lapsen sekä lapsen vanhemman tai muun huoltajan kanssa lapsen tasapainoisen kehityksen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parhaaksi sekä tukea lapsen vanhempaa tai muuta huoltajaa kasvatustyössä. 

Pykälän yksityiskohtaisten perustelujen mukaan tarkoituksena on ajantasaistaa ja uudistaa nykyisiä tavoitteita. Kuudes tavoite korostaisi yleisen kulttuuriperinteen ja kielellisen, kulttuurisen, uskonnollisen ja katsomuksellisen taustan kunnioittamista. Kymmenes tavoite korostaisi yhteistyötä ja kasvatuskumppanuutta varhaiskasvatushenkilöstön tai lapsen vanhempien ja muiden huoltajien välillä. 

Sivistysvaliokunta katsoi mietinnössään hallituksen esityksen yleisperusteluista, että (varhaiskasvatuksessa lapsen) hyvä itsetunto antaa tilaa myös toisten kunnioittamiselle ja erilaisuuden hyväksymiselle ja että nykypäivänä monikulttuurisuus on monen lapsen arjessa luonnostaan mukana. Tällä kannanotollaan valiokunta mahdollisesti tarkoitti viitata tavoitteeseen kielellisen, kulttuurisen, uskonnollisen ja katsomuksellisen taustan kunnioittamisesta. 

Muutoin mietintö, sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausunto ja eduskunnan täysistuntojen keskustelut kaikki vaikenivat tuosta uskonnollisen ja katsomuksellisen taustan kunnioittamisesta. 

Tavoitepykälä päivähoitolakiin lisättiin vuonna 1983; lainaan siitä (2 a §) vastaavat kohdat (lihavointi minun): 

Päivähoidon tavoitteena on tukea päivähoidossa olevien lasten koteja näiden kasvatustehtävässä ja yhdessä kotien kanssa edistää lapsen persoonallisuuden tasapainoista kehitystä. 

Lapsen iän ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti päivähoidon tulee yleinen kulttuuriperinne huomioon ottaen edistää lapsen fyysistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä sekä tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta.

Työryhmän raportin pykäläehdotus oli muutoin lopullisen kaltainen, mutta siinä ei vielä ollut voimassa olevan lain viittausta yleiseen kulttuuriperinteeseen, johon lopuksi palaan omassa luvussaan. 

Eduskuntakäsittelyssä todettiin, että hallituksen esitys ei paljon muuta nykytilaa. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta (Tehy) edeltänyt Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes) laati vuonna 2003 suositusluonteiset "Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet" (tarkistettu painos 2005). Sen mukaan yksi varhaiskasvatuksen kuudesta keskeisestä sisällöstä eli orientaatiosta oli uskonnollis-katsomuksellinen orientaatio. 

Käytännössä uskonnollinen kasvatus on merkinnyt ainakin seurakunnan työntekijöiden vierailuja päiväkotiin ja päiväkotiryhmän vierailuja seurakunnan tiloihin. Näitä ja luterilaisia juhlapyhiä on käytetty lapsen uskonnollistamiseen. Seurakuntakontaktit lapsi on voinut välttää vanhemman tai huoltajan vaatimuksesta, mutta silloin päiväkodin johto on saattanut vaatia, että lapsi ei kyseisenä päivänä lainkaan tule päiväkotiin. Ilman vanhemman ponnistusta päiväkoti ei välttämättä ole ottanut varteen lapsen kuulumattomuutta kirkkoon uskonnollista ohjelmaa järjestäessään. Tilanne on siis ollut käytännössä hyvin hankala niiden vanhempien kannalta, jotka eivät ole halunneet lapselleen uskonnollista kasvatusta. Ja kyse on kuitenkin julkisen vallan päivähoidosta, josta on myös ollut maksettava veroina ja hoitomaksuina. 

Mutta vielä noudatettavassa laissa on selvä määräys lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumuksen kunnioittamisesta; siihen on sovinnut vedota. Tämä määräys syntyi perustuslakivaliokunnan kuuluisassa lausunnossa (PeVL 12/1982 vp). Valiokunnan kannan mukaan päiväkodin toiminta ei uskontoon liittyvissä kysymyksissä voi tähdätä kodin arvojen tai käsitysten kanssa ristitiitaisiin arvoihin tai käsityksiin. Valiokunnassa oli silloin kuultavana myös pääsihteeri Erkki Hartikainen Vapaa-ajattelijain liitosta. 

Ongelma varhaiskasvatuksen uskonnollinen kasvatus on ollut tietysti myös siihen joko välinpitämättömästi tai suosiollisesti suhtautuvien vanhempien lapselle. Julkisen vallan järjestämässä tai tukemassa päiväkodissa lapsella tulisi olla oikeus olla uskontojen, erityisesti valtakirkon ulkopuolella. Eettisen orientaation tulisi saada riittää. On eri asia, jos lapsi osallistuu seurakunnan kerhoon (silloin, kun se ei johtuisi kunnan päiväkodin tilanpuutteesta) tai yhdessä vanhempiensa kanssa seurakunnan toimintaan. Mutta lapselle ei saisi syntyä aihetta arvostella julkista valtaa siitä, että hänet on pienenä lapsena uskonnollistettu ja että hänelle on puhuttu uskonnollista palturia totena. 

Mitä siis tarkoittaisi se, että uuden lain mukaan varhaiskasvatus antaisi valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa kunkin uskonnollista ja katsomuksellista taustaa? Erityisesti, jos oleellisia muutoksia nykytilaan ei tule ja jos kyseessä on vain tavoitteiden ajantasaistaminen? 

Miksi lapsen mahdollista uskonnollista taustaa pitäisi edes erityisesti kunnioittaa? Miksi lapsen itsensä edes pitäisi kunnioittaa uskonnollista taustaa, jonka varhaiskasvatus väittää hänellä olevan mutta josta ilman varhaiskasvatusta ei olisi puhettakaan? 

Itse kyselin äidiltäni ennen kansakouluun menoa, mikä oppiaine se uskonto oikein on; mihin siinä pitää uskoa. Arvatenkin hän oli oppiaineen olemassaolosta kertonut, mutta vastaamisen yrittäminenkin oli hänelle vaikeata. Valitettavasti opin kyllä sitten koulussa heti tietämään, mihin uskonnossa pitää uskoa, ja niinhän saman tien itsekin uskoin. (En kuitenkaan vapaaehtoisesti harjoittanut uskontoa. Uskonnon kummallisuus sotki tarpeettomasti mieltäni. Oppiaine ei minkään muotoisena kuulu kouluun.) Tuolloin kaiketi oppiaineen tavoitteeksi ilmaistiin rehellisesti ja peittelemättä luoda lapseen usko. Ei siis kierrelty väittämällä, että opetuksen tavoitehan on vain saada lapsi kunnioittamaan uskoaan, joka mukamas olisi olemassa ilman kyseistä opetustakin. 

Uskonnonvapautta pitää kunnioittaa, mutta uskontoja ei tarvitse kunnioittaa eikä ymmärtää. Ei tarvitse lainkaan hyväksyä sitä, että uskonnoille annetaan tilaa julkisen vallan toiminnassa, kuten varhaiskasvatuksessa. Uskontojen kanssa tulee parhaiten toimeen, kun ne pysyvät poissa. Riittää ymmärrys, että ihmisiä on erilaisia, mutta sen syvällisemmin asiaan ei tarvitse paneutua varsinkin, koska kyseessä ei ole lapsi itse vaan uskonnollinen organisaatio, luterilainen valtakirkko, tai muiden uskontojen yhteydessä ylipäätään käsitys, että uskonto muka kuuluisi luonnostaan elämään. 

Pelkään pahoin, että varhaiskasvatuksen tavoitteessa kyseessä on kaikkien lasten uskonnollistaminen sen varjolla, että kaikki oppisivat kunnioittamaan valtakirkon oppeja. Siis jos vaikkapa varhaiskasvatusryhmän yhdenkään lapsen kotona ei osallistuttaisi kirkon toimintaan eikä vietettäisi yhtäkään kirkollista juhlapäivää uskonnollisesti, niin päiväkoti kuitenkin katsoisi, että yhteistyö seurakunnan kanssa on tarpeen ja että kirkollisia juhlapäiviä on käytettävä kirkon sanoman ymppäämiseen kaikille lapsille. 

Kirkkoon kuuluvalle lapselle ainakin tehtäisiin selväksi, että hänen elämäänsä kuuluu kirkollisuutta. Näin, vaikka tuo kirkollisuus rajoittuisi varhaiskasvatuksen piiriin. Mutta kun varhaiskasvatuksessa lapselle olisi siten hankittu uskonnollisuus, niin sitten voitaisiinkin väittää, että lapsella siis on uskonnollinen tausta ja että sitä olisi sitten varhaiskasvatuksessa kunnioitettava uskonnollisella opetuksella ja toiminnalla. 

Samalla muille lapsille tehtäisiin selväksi, että kirkkoon kuuluvien lapsien elämään muka kuuluu kirkollisuus. Pahinta on, että näiden muiden lasten osalta tavoite pystyttäisiin kaiketi toteuttamaan vain antamalla heille sama uskonnollinen kasvatus. Uskonnotonta katsomusta ei silloin ainakaan voisi suojella. 

Juhlapäiviä, joihin kirkko ei liity, toki vietettäisiin. Mutta ei niitä käytettäisi kuitenkaan kirkon väärän sanoman oikaisemiseen. Lapsen uskonnottoman katsomuksellisen taustan kunnioittaminen vaatisi vähintäänkin, että lasta ei altistettaisi kirkon vaikutukselle. Mutta jos altistettaisiin, niin silloin varhaiskasvatuksessa lapselle olisi opetettava, että kirkon opit ovat pötyä ja että kristinuskon jumalaa ei ole olemassa. Jos tavoitteena olisi, että koko lapsiryhmä olisi aina yhdessä, niin pödyn paljastamista taas uskovat vanhemmat voisivat (oikeutetusti) pitää uskonnonvapautensa loukkauksena, ja heillähän on valta kirkon nimellisen enemmistöaseman tähden. 

Tavoitteiden ajantasaistaminen ja modernisointi (ilmaisu hallituksen esityksen pääasiallisesta sisällöstä) voisi siis olla peitesana uskontotiedon malliselle yhteiselle uskontokasvatukselle. Siihen sisältyisi se, että laissa ei enää viitattaisi lapsen vanhempien tai muiden huoltajien vakaumuksen kunnioittamiseen, vaan ainoastaan näiden kanssa yhdessä toimimiseen ja heidän kasvatustyönsä tukemiseen. Viranomaisethan voisivat väittää, että valmiuksien antaminen kaikille lapsille valtakirkkoon kuuluvien lasten uskonnollisen taustan ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen ei ole mitään uskontokasvatusta eikä siten voi loukata uskonnottomien kotien uskonnonvapautta. 

Kuitenkin tällaisessa kunnioittamisessa olisi tavoitteena lapsen saattaminen vähintäänkin kritiikittömäksi kirkkoa ja sen oppeja kohtaan. 

Oikeasti lapset oppisivat ymmärtämään toistensa tosiasiallista uskonnollista ja katsomuksellista taustaa, jos näitä taustoja ei lainkaan korostettaisi. Lapsen kotonaan mahdollisesti saama uskonnollinen kasvatus jäisi kodin piiriin; se ei vaikuttaisi yhteiseen varhaiskasvatukseen. Jokainen lapsi oppisi yhteisessä uskontoihin liittymättömässä toiminnassa, että ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia. 

Vanhempien vaikutusmahdollisuudet? 

Varhaiskasvatuslain 7 a §:n mukaan päiväkodissa tai perhepäivähoidossa olevalle lapselle on laadittava henkilökohtainen varhaiskasvatussuunnitelma lapsen kasvatuksen, opetuksen ja hoidon toteuttamiseksi. Lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaan on kirjattava tavoitteet lapsen varhaiskasvatuksen toteuttamiseksi lapsen kehitystä, oppimista ja hyvinvointia tukevalla tavalla sekä toimenpiteet tavoitteiden toteuttamiseksi. 

Pykälän toisen momentin mukaan lapsen varhaiskasvatussuunnitelma laaditaan yhteistyössä henkilöstön ja lapsen vanhempien tai muiden huoltajien kanssa. Päiväkodeissa sen laatimisesta vastaa lastentarhanopettajan kelpoisuuden omaava henkilö. Lapsen mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon varhaiskasvatussuunnitelmaa laadittaessa. Lapsen varhaiskasvatussuunnitelman laatimiseen voivat osallistua lapsen kehitystä ja oppimista tukevat muut viranomaiset, asiantuntijat ja muut tarvittavat tahot. 

Pykälän kolmannen momentin mukaan lapsen varhaiskasvatussuunnitelman toteutumista on arvioitava ja suunnitelma on tarkistettava vähintään kerran vuodessa. Tätä useammin se on tarkistettava, jos lapsen tarpeet sitä edellyttävät. 

Huomautan, että lain 2 a §:n kohdan 9) mukaan varhaiskasvatuksen tavoitteena on varmistaa lapsen mahdollisuus osallistua ja saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Tässä toteutetaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vaatimusta lapsen edun ensisijaisuudesta. 

Mutta voidaanko lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaan (eli vasuun) kirjata (tehokkaasti!) lapsen vanhempien tai muiden huoltajien kanta lapsen pitämisestä varhaiskasvatuksessa uskontojen vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolella? Ottaako henkilöstö itse asian puheeksi ja ehdottaa ratkaisuja? Vai jyrätäänkö kaikki valtakirkon alle? Saadaanko vanhempien kanta kirjatuksi jo ensimmäiseen vasuun, vai tarvitaanko siihen riitelyä ja vasun korjaamista? Sekä lapsen joutumista sitä ennen uskonnollisen väkivallan eli oikeudettoman uskonnollisen vaikuttamisen kohteeksi? Voivatko muut viranomaiset, asiantuntijat ja kirkkotaho estää täysin tällaisen kannan kirjaamisen ainakaan tehokkaalla tavalla?

Lain 7 b § puhuu yleisemmin lapsen varhaiskasvatuksesta, että sitä suunniteltaessa, toteutettaessa ja arvioitaessa lapsen mielipide ja toivomukset on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehityksensä edellyttämällä tavalla. Lapsen vanhemmille tai muille huoltajille on annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa lapsensa varhaiskasvatuksen suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. Lapsille ja heidän vanhemmilleen tai muille huoltajilleen on toimintayksikössä järjestettävä säännöllisesti mahdollisuus osallistua varhaiskasvatuksen suunnitteluun ja arviointiin. Näistä mahdollisuuksista pykälän yksityiskohtaiset perustelut mainitsevat esimerkkeinä keskustelutilaisuudet, vanhempainillat, kyselyt ja palautekanavat. 

Mutta kertooko päiväkodin henkilökunta näissä tilaisuuksissa uskonnollisesta toiminnasta varhaiskasvatuksessa ja sen välttämisestä? Kuuleeko henkilökunta vanhempien valituksia (ja vanhemmat lapsensa valituksia) uskonnollisesta toiminnasta ja siitä, että lapsi ei mahdollisesti ollutkaan voinut siltä välttyä?

Varhaiskasvatuslain 9 §:n mukaan Opetushallitus laatii ja päättää varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Niiden tarkoituksena on erityisesti toteuttaa tässä laissa säädettyjä varhaiskasvatuksen tavoitteita. Varhaiskasvatuksen perusteissa määrätään varhaiskasvatuksen toteuttamisen keskeisistä sisällöistä, varhaiskasvatuksen järjestäjän ja lapsen vanhempien ja muiden huoltajien välisestä yhteistyöstä, monialaisesta yhteistyöstä sekä lapsen varhaiskasvatussuunnitelman sisällöstä. Opetushallitus valmistelee perusteet yhteistyössä tarvittavien tahojen kanssa. 

Yksityiskohtaisissa perusteluissa 9 §:lle todetaan, että Opetushallituksen olisi valmisteltava perusteet yhteistyössä tarvittavien tahojen kanssa. Perusteiden laatimisen tulisi tapahtua avoimesti ja niiden valmistelussa tulisi huomioida monialainen osaaminen. 

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet perustuisivat tähän lakiin eikä niissä voitaisi määrätä lakiin perustumattomista uusista velvoitteista. Tarkoituksena olisi perusteissa avata tarkemmin muun muassa, miten laissa varhaiskasvatukselle asetetut tavoitteet olisi otettava huomioon toimintaa järjestettäessä ja miten ne näkyisivät toiminnan sisällössä. 

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa annettaisiin tarkempia määräyksiä toiminnan järjestäjän ja lapsen vanhempien tai muiden huoltajien välisestä yhteistyöstä, monialaisesta yhteistyöstä sekä lapsen varhaiskasvatussuunnitelman sisällöstä. 

Perusteissa määrättäisiin yhteistyön keskeisistä periaatteista, jotka edistävät luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen syntymistä ja toimivaa kasvatuskumppanuutta. Lapsen varhaiskasvatussuunnitelman osalta painopiste olisi siinä, mikä olisi suunnitelman laatimisen tarkoitus ja mitä asioita siihen sisällytettäisiin. 

Opetushallitukselle annetaan siis suuri valta määrätä siitä, mitä uskonnollisen ja katsomuksellisen taustan kunnioittaminen tarkoittaisi käytännössä. Voi kysyä, sallisiko Opetushallitus kirjattavaksi lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaan lapsen vanhempien tai muiden huoltajien vaatimuksen pitää lapsi uskontojen vaikutusvallan ulkopuolella. Vai olisiko päinvastoin jopa niin, että Opetushallitus kieltäisi lapsiryhmän erottelun, jolloin jäljelle jäisi toimiminen kirkon ehdoin jokaisen lapsen suhteen. Mutta joka tapauksessa Opetushallitus sallinee kaikkien tahojen lausua kantansa perusteiden laatimisen yhteydessä. Koska kuitenkaan laki ei enää nimenomaisesti vaadi kunnioittamaan lapsen vanhempien ja muiden huoltajien vakaumusta, voi ajatella, että Opetushallitus selittäisi, että se ei perusteisiin voi silloin lisätä tällaista vaatimusta ja että varhaiskasvatus itse asiassa toteuttaa tämän vaatimuksen, vaikka siis käytännössä kaikki lapset uskonnollistettaisiin.

Lain 9 a §:n mukaan kunta, kuntayhtymä ja muu palvelujen tuottaja laatii valtakunnallisten varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden pohjalta paikallisia varhaiskasvatussuunnitelmia. Suunnitelmat voidaan laatia pykälästä ilmenevillä vaihtelevilla organisaatiotasoilla ja niissä otetaan huomioon pedagogiset painotukset ja muut varhaiskasvatuksen järjestämisen kannalta merkitykselliset valtakunnallisia varhaiskasvatuksen perusteita täydentävät seikat. 

Yksityiskohtaisissa perusteluissa 9 a §:lle todetaan, että paikalliset suunnitelmat voisivat täydentää valtakunnallisia varhaiskasvatuksen perusteita mutta ne eivät voi sulkea pois mitään lain, asetuksen tai varhaiskasvatussuunnitelman valtakunnallisten perusteiden edellyttämiä tavoitteita ja sisältöjä. 

Paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat voisivat siis sisältää lisäyksiä, jotka rikkoisivat ateisminvapautta pahemmin kuin valtakunnalliset perusteet. Toisaalta paikallisissa suunnitelmissa ei olisi lupa sulkea pois valtakunnallisten perusteiden nimenomaisia ateisminvapauden loukkauksia. 

Lain voimaantulosäännöksen mukaan Opetushallituksen tulee hyväksyä varhaiskasvatussuunnitelman perusteet niin, että paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat voidaan ottaa käyttöön ja lapsen varhaiskasvatussuunnitelmia ryhtyä laatimaan viimeistään 1.8.2017. 

"Yleinen kulttuuriperinne" tarkoittaakin kristillistä! 

Varhaiskasvatuksen tavoite "antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä" ei viittaakaan mihinkään yleiseen uskontoihin liittymättömään kulttuuriperinteeseen, vaan ainakin tietyt tahot halusivat sen palautettavaksi lakiin viittaamaan luterilais-kristilliseen kulttuuriperinteeseen. 

Tämä selvisi sisäministeri Päivi Räsäsen (kd) kirjoituksesta Lapsilla on oikeus uskoa Uusi Suomi -verkkolehdessä 30.3.2015. Räsäsen kirjoituksen taustana oli Vapaa-ajattelijain liiton pelkkään lain sanamuodon muutokseen perustunut tiedote "Päiväkotien uskontokasvatus poistuu - Vapaa-ajattelijat kiittävät" 13.3.2015. Räsäsen kirjoituksesta paljastuu, kuinka varhaiskasvatuslakia hallituksessa valmisteltiin, ja siksi sitä kannattaa lainata: 

Vaikka uusi laki ei ole yhtä suoraviivainen uskontokasvatuksen osalta kuin nykyinen, ei se poista uskontokasvatuksen mahdollisuutta päiväkodeista. Uskontokasvatuksen roolista keskusteltiin erityisesti neuvoteltaessa varhaiskasvatuksen tavoitteista. Tavoitteisiin kirjattiin, että varhaiskasvatuksen tulee "antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa". Maininta yleisen kulttuuriperinteen ymmärtämisestä ja kunnioittamisesta lisättiin tavoitteisiin neuvottelujen edetessä, ja näen sen erittäin tärkeänä. Kristinusko on erottamaton osa maamme yhteiskunnallista perintöä, ja monet perinteemme juontavat juurensa kristillisyyteen. Lapsilla - riippumatta heidän kulttuurisesta ja uskonnollisesta taustastaan - on oikeus tutustua suomalaiseen kulttuuriperinteeseen, kristillisyys mukaan lukien. 

Edelleen Räsänen kirjoittaa: "erilaisten maailmankatsomusten eläminen sovussa vaatii meiltä yhä enemmän valmiuksia käydä keskustelua ja ymmärtää toisillemme pyhiä asioita ja elämänarvoja". Ateistikodin pienen lapsen siis pitäisi ymmärtää luterilaisuuden "pyhää"! Kaiketi siis joulua ja pääsiäistä tuotaisiin esiin nimenomaisesti kristillisinä juhlina. 

Mutta tietysti Räsäselle on tällöin kuitenkin etusijalla kirkkoon kuuluvien lasten uskoon saattaminen: "Avain muiden maailmankatsomusten ymmärtämiseen on omien juurien, taustan ja uskon löytämisessä ja tuntemisessa." Sitä kai tarkoittaisi viittaus uskonnolliseen ja katsomukselliseen taustaan. 

Ei siis olekaan selvää, mitä kautta ateistien perus- ja ihmisoikeudet ovat varhaiskasvatuksessa uhattuina, mutta uhattuina ne joka tapauksessa ovat. 

Varhaiskasvatuksen tavoite kunkin kielellisen taustan ymmärtämisestä ja kunnioittamisesta ei voi tarkoittaa, että kaikki lapsiryhmässä mahdollisesti edustettuina olevat monet eri äidinkielet saisivat sijansa yhteisessä keskustelussa, vaan kyllä vain yhtä kieltä käytetään, suomenkielisissä ryhmissä siis suomea. Sitä tosiasiaa kuitenkin jokaisen lapsen tulisi ymmärtää ja kunnioittaa, että kaikkien äidinkieli ei välttämättä ole suomi. 

Vastaava riittäisi lasten uskonnollisen ja katsomuksellisen taustan ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen: lapsen riittäisi vain tietää, että kaikkien kotona ei välttämättä ajatella samalla lailla kuin hänen kotonaan. Toisaalta koko kysymys ei ehkä edes nousisi esille, ellei sitä tarkoituksellisesti nostettaisi esille. 

Mutta kysymys ehkä juuri nostetaan esille siinä väitetyssä tarkoituksessa, että lapsi oppisi tietämään toisen oppilaan uskonnollista taustaa, vaikka sellainen olisi olemassa vain viranomaisen mielestä. Keinona olisi lapsen säälimätön ehdollistaminen tähän uskontoon, erityisesti siis luterilaisuuteen, elleivät lapsen vanhemmat ja huoltajat oikaise lasta riittävän voimakkaasti siitä. Mutta uskonnon luikertamista lapsen mieleen voi olla vaikeata torjua ja uskontomatoa aivoista hankala häätää. 

Erityisesti, tai ainakin, mukamas yleisen kulttuuriperinteen kunnioittamisen nimissä jokainen lapsi tulisi ehdollistetuksi luterilaiseen kristinuskoon, elleivät sitten lapsen vanhemmat ja huoltajat ole riittävän vahvasti sitä vastaan, jolloin taas kristillinen tuputus olisikin lapsen ajan väärin käyttämistä. 

Yhtä kaikki, väärä tavoite lapsen tutustuttamiseksi toiselle tietoisesti kasvatettavaan uskoon, jotta lapsi oppisi kunnioittamaan tätä uskoa, ja väärä tavoite lapsen tutustuttamiseksi mukamas yleiseen kristilliseen kulttuuriperinteeseen molemmat itsessään uskonnollistavat lasta ainakin, elleivät lapsen vanhemmat ja huoltajat osaa antaa omaa riittävän vahvaa ateistista vastakasvatustaan, jolloin toisaalta siis sekä lapsen että hänen vanhempiensa ja huoltajiensa aikaa menee joka tapauksessa turhuuteen.

Jouni Luukkainen