Vapaa Ajattelija -lehden vuoden viime numeron 4/2013 teemana on yhdenvertainen koulu. Lehti saapui luvatusti joulukuussa, minulle se tuli 20.12.2013. 

Elämänkatsomustieto vaakalaudalle 

Koulu on jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Siihen liittyy myös vapaa-ajattelijoiden tärkein saavutus, oppiaine elämänkatsomustieto (ET), jonka opetus alkoi elokuussa 1985. Vapaa-ajattelijain liiton hallitus asetti vuonna 2010 tämän perinnön kaltevalle pinnalle, kun se, vastoin liittokokouspäätöstä, ryhtyi kannattamaan ET:n avaamista myös uskoville ja vanhaa sekaopetusta. Me vanhemmat, joille Suomi ei koskaan tarjonnut mahdollisuutta opiskella ET:a, pelkäämme, että lapsemme ja lastenlapsemme joutuvat samoihin kouluoloihin kuin me. 

Koulu on lähetyskenttä 

Koulu on edelleen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyskenttä. Tästä kirjoittaa (Eristetty uskonnoton) kiitettävää oma-aloitteisuutta osoittanut Sofia Nykänen Kouvolan Yhteiskoulusta. Kirjoitus kertoo myös koulun rehtorin huolen: hän ei halua koulusta eri uskontojen kilpakenttää. Huoli kertoo siitä, että sekulaarin selkänojan puuttuessa evankelis-luterilainen ylivalta on muuta turvallisempi, yksivakaisempi vaihtoehto. Tehdään kuten aina on tehty. 

Ateisti Sara Kaitera kirjoittaa (Musta lammas) opiskelustaan kristillisessä Laajasalon opistossa. 

Hän kertoo, ettei ole saanut yhtäkään myrkyllistä kommenttia tai edes katsetta. Satun tuntemaan ateisteja, jotka ovat opiskelleet tässä opistossa. Hekin kertoivat, ettei ongelmia ollut. Kun ei juopotellut, polttanut pilveä eikä lintsannut (kuten useat muut oppilaat tekivät) ja opiskeli asiallisesti peittelemättä millään tavalla ateismiaan, kaikki meni hyvin. Monet kristilliset koneistot on perustettu aikoja sitten. Nekin sopeutuvat jollakin tavalla siihen, että osa opiskelijoista on ateisteja. 

Aapo Hirvosen mielestä (Traditio vai rationaalisuus?) negatiivinen uskonnonvapaus (ateisminvapaus) ei toteutunut järvenpääläisessä yläkoulussa. Hänestä uskonnolliset päivänavaukset voitaisiin pitää välitunnilla tilassa, johon halukkaat menevät. Jos uskonnonharjoitusta on, se olisi vapaaehtoista. 

Uskonnoton opettaja Lotte Heikkinen kertoo (Uskaltaako opettaja olla uskomatta?), että kristilliset perinteet painottuvat koulussa enemmän kuin hengellisyys. Vaihtoehtoisen ohjelman järjestäminen uskonnottomille oppilaille laiminlyödään usein siksi, että ei-luterilaisia lapsia on vähän. 

Kari Hännikäinen kirjoittaa (Virsivisasta käännytystyöhön) koulun uskonnollisista tilaisuuksista. Uskonnollisen vaikuttamisen tulosuunta kouluun on selvä: se tulee evankelis-luterilaisesta seurakunnasta. Koulun ei ole pakko hyväksyä tätä, mutta käytännössä seurakunnalla on yliote. Kirkossa tätä kutsutaan seurakunnan ja koulun "yhteistoiminnaksi". Hännikäisen mielestä seurakunta haluaisi olla jopa yhdenvertainen lastenkasvattaja suhteessa kouluun. Näin laaja-alaisesta vaikuttamispyrkimyksestä seuraa rajanveto-ongelmia. Minkälainen seurakunnallinen tapahtuma on uskonnon harjoittamista ja minkälainen ei? Voidaanko kirkollinen toiminta liittää kaikkiin kouluaineisiin vai ei? Voidaanko sisällöltään uskonnonharjoitusta olevia toimintoja (esim. virsilaulu) paketoida kaikkien "yhteiseksi jutuksi" vai ei? 

Peruskirja Ranskan kouluille 

Selvästi toisenlaisen linjan ja esimerkin tarjoaa Ranskan kouluille tarkoitettu peruskirja. Tästä myös käy ilmi, että "tunnustuksettomaksi" kutsuttu ohjelma on oikeasti maallinen eli sekulaari. Se lähtee valistuksen periaatteista: valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Kun Suomessa vaaditaan "kunnioittamaan" uskovien eri uskontoja, sekularismi ei vaadi tätä. Sekularismi vaatii kunnioittamaan kunkin oikeutta uskoa mitä tämä haluaa ja harjoittaa uskontoa - "tasa-arvon hengessä". Tasa-arvoa ylläpidetään karsimalla räikein uskonnollinen toitotus, sellaista ei hyväksytä. Sekularismi on "enemmän" kuin tunnustuksettomuutta tai välinpitämättömyyttä. 

Tunnustuksellisuutta ei voida pestä pois elävästä elämästä. Vaikka vapaa-ajattelijat propagoivat tunnustuksettomuutta, rehellisempi ja linjakkaampi vaihtoehto on maallisuus, sekularismi. Tällaisen julkisen vallan ateistit haluavat. Valtiokirkot eivät muutu tunnustuksettomiksi vaan ne poistuvat kokonaan julkisyhteisöjen piiristä. 

Onko uskonnoton kulttuuriton 

Lopuksi raporttia yliopisto-opiskelusta. Ateistiksi itseään kutsuvan Heta Saxellin kirjoitukset ovat olleet luonteeltaan humanistisia. Tämänkertainen kirjoitus (Uskonnoton on kulttuuriton) on jämerämpää laatua. Saxell opiskelee pedagogiikkaa Helsingin yliopistossa ja haluaa valmistua historian ja ET:n opettajaksi. Hän törmää siihen, että Suomessa on paljon erilaisia vähemmistöjä, mutta uskonnotonta vähemmistöä ei ole. Se on häivytetty. Voimme puhua vaivatta etnisistä, kielellisistä, uskonnollisista jne. vähemmistöistä. Kun tulee puhe ateisteista, seuraa vaivaantuneisuus, jopa vastustus. 

Olemmeko me ateistit kamalia? Vai kuinka tämä on ymmärrettävä? Ehkäpä niin, että uskonnottoman kulttuurin sivuuttaminen on luonut tietämättömyyden alueen, jossa kristitty tai nimikristitty tuntee olonsa pelokkaaksi, epävarmaksi ja vaivaantuneeksi. Tässä on havaittavissa kitkaa vanhojen kulttuurisuhteiden (perinteet, tavat, laitokset ja valtakoneistot) ja notkeampien kulttuurivoimien (sekulaarit ihanteet ja ideat, uskonnottomat tavat, yksilöllistyminen, autonomisuus, eriytyminen) välillä. Edelliset muuttuvat hitaasti, jälkimmäiset nopeammin. 

Kokonaisuutena koulunumero on tavanomaista hyödyllisempi. Uusien kirjoittajien omakohtaiset havainnot ja kokemukset ruohonjuuritasolta ovat aina paikallaan. 

Toimintasuunnitelmassa vuodelle 2014 mainitaan nyt kehityssuunta, josta olen aiemmin kirjoittanut: "Selvitetään lehden digitaalisen julkaisun mahdollisuuksia." 

Myös Humanisti-lehti (3–4/2013) tuli 23.12.2013. Vuosikerran numeroiden määrä laski neljästä kolmeen.

Kimmo Sundström