Fil. maist. Armand Lohikoski (1912 - 2005) julkaisi vuonna 1993 älykkään ja hauskan omaelämäkertansa "Mies Puupää-filmien takaa". Kirjan takakannen esittelyteksti tarinoinnista terävän kriittisesti mutta huumorin pilke silmäkulmassa pitää paikkansa. Takakansi ei kuitenkaan korosta sitä, mikä tekee tästä kirjasta aivan erityisen: Armand Lohikoski (alempana Armand) oli ateisti koko ikänsä ja myös kertoo siitä monessa yhteydessä. Poimin kirjasta tässä suhteessa tärkeimmät kohdat.

Kimmo Sundström oli ollut Armandiin kirjeitse tai puhelimitse yhteydessä Kimmon työskennellessä Vapaa-ajattelijain liiton Siltasaarenkadun toimistossa eli ennen kesää 1996. Kirjaan tartuin Kimmon mainittua minulle siitä seuraavan kohdan: "Uskontoa ei amerikkalaisissa kouluissa ollut." Tekijä nimittäin asui yhdeksänvuotiaaksi asti Yhdysvalloissa, jossa aloitti koulun viisivuotiaana. Minua kiinnosti ajatus, että säästymällä koulun uskonnonopetukselta voi todellakin säästyä myös koko uskonnolta.

Tekijä kertoo heidän Suomeen muutettuaan oppineensa tietämään, että hänen vanhempansa ja hän olivat pakanoita, ja myös sen, mitä tuolla hänelle uudella sanalla tarkoitettiin. Hän ei nimittäin meinannut millään sopeutua uskonnon pakkosyöttöön Kaustisilla äitinsä kotikylän Jylhän kansakoulussa. "Amerikassa, joka oli lukemattomien uskontosuuntien luvattu maa, ei meillä koululaisilla varsinaisia uskontotunteja ollut. Suomessa asiat näyttivät olevan toisin. Suomi oli tunnustuksellinen luterilainen maa, eikä uskonnonvapauslakia vielä ollut säädetty." Hän kertoo, että koulussa tultiin piankin huomaamaan, että hän oli isänsä poika, epäuskoinen pakana. Hän vain nauroi helvetillä pelottelulle hänelle huonointa laatua olevina satuina. Hänen kaverinsa pian kyllä unohtivat hänen pakanallisuutensa, mutta vanhemmat ihmiset vielä pitkään yrittivät vieroittaa hänet vanhemmistaan ja käännyttää uskon tielle.

Armandin isä, konelatoja ja työväenaatteen mies, oli ehdoton ateisti. Armandin äiti taas oli nuorena ollut uskova. Mutta: "Kyllä taisi minua silloin päästä vähän fiirata!" Kuoleman Armandin äiti kohtasi vanhana "uskossa", ettei mitään jumalia ole olemassa enempää kuin ihmiselle varattua tuonpuoleista elämää.

Perhe muutti pian Pohjanmaalta Helsinkiin. Marraskuussa 1922 annettiin maassamme kauan valmisteltu uskonnonvapauslaki (se tuli voimaan vuoden 1923 alusta). Armandin isä marssi silloin oikopäätä hänen koulunsa, Kallion Yhteiskoulun, rehtorin kansliaan ja ilmoitti rehtori Jalmari Jaakkolalle (tunnustettu historioija) haluavansa poikansa vapautettavaksi uskonnon opetuksesta uuden lain 8. pykälän mukaisesti. Jaakkola oli yrittänyt saada isän pyörtämään päätöksensä. Ensimmäisen luokan syyslukukauden 1922 Armand oli vielä uskontotunnilla, mutta kevätlukukaudesta lähtien hänen pulpettinsa oli tyhjä 6 lukukautta. Hän ei myöskään sinä aikana mennyt muiden mukana aamurukoukseen, jolloin yksi opettaja sai siitä aiheen käyttää hänestä nimitystä huligaani uhaten samalla kotimuistutuksella.

Koulun johto ei hevin sulattanut sitä häpeää, että Armand oli sillä hetkellä tiettävästi ainoa oppikoululainen koko maassa, joka ei nauttinut uskonnonopetuksen siunauksellisuudesta. Kaiken lisäksi siitä häpeätahrasta oli tehtävä merkintä koulun vuosikertomukseen: uskonnon puolesta evankelisluterilaisia oppilaita niin ja niin monta sekä 1, joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Hän kertoo, että meni jokunen vuosi, ennen kuin hän rupesi saamaan seuraa, kunnes hänen ylioppilasvuotenaan 1931 Kallion Yhteiskoulussa oli siviilirekisteriläisiä jo 32. Hän toteaa, että he taisivat kuitenkin siitä huolimatta istua uskontotunnilla samaan tapaan kuin hän, sen jälkeen kun hänen isänsä hyvänsään aikaan tuli "kääntymykseen" ja salli hänen palata uskontotunnille. Siihen oli vaikuttimena se, että opettajista jumalisemmat alkoivat kantaa kaunaa, mikä rupesi näkymään hänen numeroissaan.

Poikkeuksena oli uskonnonopettaja Eino Sormunen, sittemmin professori ja piispa. Sormunen oli pyytänyt jatkuvasti häntä olemaan mukana Tiernapojissa, "Vaikka et kuulukaan niihin, jotka uskovat Jumalaan". Armand kertoi Sormusen tunnista viimeisellä luokalla, jolloin hän joutui vaikenemaan vastaväitteestään, että olevaisuus sinänsä on ikuinen eikä siihen tarvita tyhjästä syntyneitä jumalia.

Talvisodan aikana Reserviupseerikoulussa Kankaanpään Niinisalossa jokapäiväisissä iltarukouksissa seistiin käytävillä pitkissä riveissä ja kuunneltiin katon rajassa olevista ämyreistä sotilaspastorin pomilointia. Armand suhtautui iltarukouksiin samalla tavalla kuin Kallion Yhteiskoulun aamurukouksiin. Hän jäi loikoilemaan petilleen, mutta ei voinut olla kuulematta papin päivästä päivään kuuluvaa tekstiä Jumalasta puolellamme. Talvisodan päättymispäivänä hän päätti astua riviin käytävälle ja muiden mukana kuunnella, miten pappi nyt asettaa sanansa. Saattoihan sen arvata: Jumala oli rangaissut Suomen kansaa syntiemme vuoksi.

Kerrottuaan, kuinka oli auttanut Marsalkka Mannerheimin olkapäälle kenraaliluutnantin arkun kantohihnaa, Armand kertoo, kuinka hetkeä aiemmin tykkilavetin vierellä marssiessaan hänelle oli mieleen tullut toisenlainen hautausseremonia poikavuosiltaan Kaustisilla. Kyseessä oli ollut iäkäs naispuolinen sukulainen, harras uskovainen. Kuski kirkkomaalle, uskova eno, oli kirstun kannella istuessaan ottanut kuuluvasti mallia hevosen hännänalustuuletuksesta. Sitä piti kuusitoistakesäinen poika epäkunnioittavana vainajaa kohtaan, kuten myös seurannutta sinänsä aivan asiallista maahanpanijaista. No, tämän episodin tahdoin lisätä vain kuvatakseni, kuinka tekijä on sirottellut sinne tänne havaintojaan uskovista ja omasta uskonnottomuudestaan. Niitä on muitakin kuin tähän kirjoitukseen poimimani. Kaikki sellaiset kohdat kirjasta antavat tietysti ja ennenkaikkea tärkeän mahdollisuuden tehdä havaintoja myös ateisteista. En kuitenkaan tässä ryhdy liiemmälti omia mietteitäni kirjaamaan.

Armand Lohikosken ensimmäinen vaimo ja hänen kolmen lapsensa äiti, kielten maisteri Maj-Lis Parmanen kuoli ennenaikaisesti aivokasvaimeen. Vaimon lähisuvussa oli paljon uskonnollisuutta, ja vaimo oli toivonut tavanomaista kirkollista vihkimistä lähinnä kirkkouskovaisia vanhempiaan ajatellen. Siitä keskusteltiin. Armand taipui ja joutui 30-vuotiaana muodollisesti liittymään kirkkoon. Vihkijä oli teol. prof. Aarni Voipio, hänen ystävänsä raittiustyön ajoilta. Armand oli hyvissä ajoin käynyt kyselemässä tältä, oliko lainkaan mahdollista vihkiä kirkossa hänentapaistaan kastamatonta, ripilläkäymätöntä pesunkestävää ateistia. Voipio oli hänelle väittänyt, että uskoonhan perustuu hänenkin väitteensä, ettei Jumalaa ja kuolemanjälkeistä elämää ole. Tuo vastaväite oli Armandille hyvinkin tuttua. Hänelle ns. perimmäiset kysymykset eivät olleet uskon, vaan alati kasvavan tiedon ja sen mukaisten realististen johtopäätösten asioita. Hyppäämisen tiedon puolelta uskon puolelle hän tuntisi vain karkeana itsepetoksena.

Hääaterialla Aarni Voipio palasi sen verran heidän "syvälliseen" keskusteluunsa, että totesi Armandin olevan samanlaisen vapaa-ajattelijan kuin hänen oma veljensä, kirjailija ja lakimies Väinö Voipio.

Kuusi vuotta kestänyt avioliitto oli onnellinen. Kaikki tuntui olevan mukavasti mallillaan. "Siinäkin suhteessa, että Maj-Lisin aloitteesta erosimme kirkosta molemmat." Vaimon silmät olivat avautuneet näkemään jopa omassa uskonnollisessa suvussaan kristillisen moraalin aukkoja.

Kirjan loppusanoissa Armand Lohikoski esitti yhteisen maailmankielen opettamista kaikille, koska se voisi merkitä loppua kansalliskiihkoilulle, joka "yhdessä uskonnon kanssa on aina ollut kaikkien verenvuodatusten takana tai ainakin naamiona".

Täydennetty 25.12.2013

Kimmo Sundström löysi arkistoistaan jutun "Elokuvaohjaaja Armand Lohikoski" (toimittaja Marja Kaipainen; Helsingin Sanomien kuukausiliite, marraskuu 1996, s. 118). Poimin siitä kohdat, jotka liittyvät Armandin ateismiin. 

Toimittajan selostettua Armandin moninaisia vaiheita ja kysyttyä, mitä hän vielä keksiikään, tulee vastaus: 

"Ei sitä tiedä. Tiedän vain, mihin tämä päättyy: tuhkauurnaan ensimmäisen vaimoni vierelle. Vaikken kolumbaarioista oikein pidäkään, saati hautausmaista. Kaljuja kiviä kivien vieressä." 

Teksti jatkuu tästä seuraavasti: 

Paikoilleen jysähtäminen on aina ollut mahdotonta miehestä, joka yhä hengästymättä harppoo ylös tornitalonkin portaat. Niinpä tarina singahtaa haudoista välittömästi maailmankaikkeuteen ja sieltä Epikuroksen mietteisiin tieteestä ja sitä kauhistuen pakenevista jumalista, "juuri niistä - tämä on tärkeä lisäys - jotka asustavat maailmantuntemuksemme hämärissä sopukoissa". 

Jutussa Armand puolustaa Puupää-filmejään viittaamalla niiden vaatimaan keksimiseen ja ahertamiseen. Onnistuneimpana elokuvanaan hän pitää raikasta tukkilaistarinaa "Me tulemme taas". Sitten jutussa seuraa uutta tietoa: 

Sen elämää suuremman elokuvansa hän isänmaanystävänä olisi kuitenkin halunnut tehdä Lallista, mutta ei saanut [filmiyhtiömies Toivo] Särkkää innostumaan. "Järkytyin aiheen käsittelystä jo lapsena Duluthissa. Miksi uhmakasta Lallia, jolta on riistetty kaikki, halveksitaan murhaajana? Hänhän on suomalainen kansallissankari!" 

Tämän jälkeen jutun lopuksi Armandista todetaan, että uusien kirjojen aiheet pyrkivät esiin, eikä kirjoittajalla ole aikomustakaan pysähtyä: 

"Vähän aikaa eletään, kauan ollaan kuolleita. Elinaika on siis syytä käyttää mielekkäällä tavalla loppuun asti, turvautumatta turhiin toiveisiin jatkoajasta tuonpuoleisessa."

Jouni Luukkainen