KIRKOLLISVEROTUKSESTA (26.2.2013)

Päivitetty 25.5.2015

Verohallinto kerää veroja kaiken kaikkiaan noin 49 miljardia euroa vuosittain. Vuonna 2011 verohallinnon kustannukset olivat 392,4 Meur, josta yhteisöasiakkaiden aiheuttamat kustannukset olivat 140,6 Meur. Näin verotuskustannukset ovat noin 0,8 prosenttia verotuloista. Kansainvälisesti se kertoo verraten tehokkaasta toiminnasta.

Verottaja kerää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon kirkollisverot. Nämä kirkot saavat myös jako-osuuden yhteisöiltä kerättävästä yhteisöverosta. Vuonna 2013 seurakuntien jako-osuus yhteisöverosta on 2,25 prosenttia. Verotuotosta 99,92 prosenttia tilitetään evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnille ja loput 0,08 prosenttia ortodoksiselle kirkolle.

Vuonna 2011 kirkollisverokertymä oli 869 Meur, josta evankelis-luterilainen kirkko sai 857 Meur ja ortodoksinen kirkko loput 12 Meur.

Yhteisöveroa evankelis-luterilainen kirkko sai 133 Meur. Tämän kirkon verotulot olivat yhteensä 990 Meur.

Valtiolle evankelis-luterilainen kirkko korvasi verotuskustannuksia 19,9 Meur (2,0 prosenttia verotulon määrästä). Suomen ortodoksinen kirkko ei korvannut valtiolle mitään.

Kirkollisverotuksen alku

Roomalaiskatolinen kirkko oli Suomessa ensimmäinen julkinen valta ja myös ensimmäinen verottaja. Kanoninen laki edellytti pitäjäläisten elättävän pappinsa sekä huolehtivan kirkon, hautausmaan ja pappilan rakentamisesta ja ylläpidosta. Vanhin suomalainen kirkollinen vero oli ruoka-aineina ja muina tuotteina maksettu "ruokalisä". Jonkinlaisia kymmenyksiä kannettiin maksajilta jo 1200-luvun alkupuolella. 1300-luvulla kymmenysverotus kattoi koko Suomen.

Aluksi verotus perustui piispan ja maksajien keskinäisiin sopimuksiin, ja maksut maksettiin suoraan papille.

Kirkollisverotus reformaation jälkeen

Reformaation jälkeen (1527->) kuninkaasta (Kustaa Vaasa, kuninkaana 1523-1560) tuli Ruotsi-Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pää ja kirkosta valtiokirkko. Pohjolassa kymmenys jaettiin kolmia piispan, pitäjänpapin ja pitäjänkirkon kesken. Papin saama viljatertiaali ymmärrettiin kruunun papille maksamaksi palkaksi.

Kaarle-herttua (kuninkaana 1604-1611) uudisti veronkantojärjestelmän 1602 antamallaan voutisäännöllä. Vanha satoon perustuva kymmenysten arviointijärjestelmä lakkautettiin, ja vuosittaiset kymmenykset tuli suorittaa kylvöalan mukaan. Verot maksettiin erilaisina luonnontuotteina, verotavaroina tai -esineinä, joita kutsuttiin parseleiksi. Parseleita olivat esimerkiksi vilja, voi, kala, pavut, pellava, terva, halotkin.

1608 siirryttiin manttaaliverotukseen, jossa verotus kohdistui pääasiassa maaomaisuuteen. Kullekin talolle määrättiin sen arvioidun tuoton ilmaisema veroluku eli manttaali.

Veronkannossa ja monissa yksityiskohdissa tapahtui jatkuvasti muutoksia. Olennaista oli, että kirkollisista kymmenyksistä ja papinsaatavista siirryttiin vähitellen julkisiin kirkollisiin maksuihin.

Kirkko ja papisto lujittivat asemaansa. Vanhan tavan, sopimusten ja asetusten mukainen papiston palkkaus vahvistettiin perustuslain tasoisissa pappisprivilegioissa vuonna 1723. Näistä osa oli voimassa aina vuoteen 1995 saakka.

Papiston privilegioihin kuului myös valtion velvollisuus kouluttaa papit valtion kustannuksella. Joidenkin lakimiesten mukaan tämä privilegio on edelleen käytännössä voimassa (Toivonen 1997, 124). Papeilta vaaditaan jumaluusopillinen koulutus, jota annetaan valtion ylläpitämissä yliopistoissa.

Kirkollismaksusta kirkollisveroon

Kymmenykset lakkautti hallitsijan 5.8.1886 vahvistama palkkausasetus papiston palkkauksen järjestämisestä evankelis-luterilaisissa seurakunnissa.

Papiston palkat oli laskettava pääasiassa jyvinä (ruis, ohra) ja rahana sekä kauroina, voina ja kaloina "siellä, missä se oli ollut tapana". Manttaaliperusteisten maksujen pohjana oli uusi manttaali.

Palkkaukseen osallistuivat myös vuorilaitokset, tehtaat ja muut teollisuuslaitokset, maakauppiaat sekä kiinteää omaisuutta omistavat. Näiden maksut määräytyivät kunnallistaksoituksen mukaan.

Kaikki voi-, kala- ja karjakymmenykset sekä muista luonnontuotteista kuin jyvistä suoritetut kymmenykset vaihdettiin vuosimaksuiksi. Pääsiäisrahat, päivätyöt, ruokalisät ja toimitusmaksut vaihdettiin kiinteistönomistajien ja muiden 16 vuotta täyttäneiden henkilömaksuksi, jota kutsuttiin henkiveroksi. Asetus henkirahasta eli "hengeltä" maksettavasta verosta oli annettu 1865.

Pappi ei saanut vaatia palkkaa yksityisistä toimituksista kotonaan, kirkossa tai hautausmaalla.

Teollisuuslaitosten, maakauppiaiden sekä tilattoman väestön tuli maksaa kunnallisveron perusteella laskettu rahamäärä. Pappien palkkaus määriteltiin viljamääränä ja rahasummana. Veropohja laajeni. Palkan kantaminen siirtyi pääasiassa seurakunnalle.

Eriuskolaislaki

Ensimmäiset kirkkopakolaiset ilmaantuivat 11.11.1889 annetun eriuskolaislain (As.kok 33/1889, s. 1-8) jälkeen. Säädös oli virallisesti asetus, mutta siitä käytetään vakiintuneesti nimitystä eriuskolaislaki. Tämän nojalla tuli mahdolliseksi perustaa muita, protestanttisia uskontokuntia kuin evankelis-luterilainen kirkko. Näitä kutsuttiin eriuskolaisseurakunniksi ja niiden tuli "seisoa" "raamatun ja apostolisen uskontunnustuksen pohjalla".

Tällaisia olivat metodisti-episkopaaliset ja baptistiseurakunnat. Muita protestanttisia eriuskolaisseurakuntia ei Suomessa ainakaan rekisteröitymisasteelle saakka ilmaantunut.

Vapaakirkollisten mielestä eriuskolaislaki oli heille tarpeeton. Se ei myöskään ratkaisisi ei-kristittyjen asemaa, joka ratkeaisi vain erottamalla kirkko ja valtio toisistaan. Jotkut valtiokirkon piispat olivat toivoneet, että vapaakirkolliset eroaisivat kirkosta ja muodostaisivat oman eriuskolaisyhdyskuntansa. Näin ei tapahtunut.

Eriuskolaisseurakunnat

Ensi kertaa eriuskolaisseurakunnat ilmestyvät Suomenmaan valtiokalenteriin vuodelle 1893. Kalenterin mukaan metodisti-episkopaalisia seurakuntia oli neljä: Helsingissä, Tammisaaressa, Turussa ja Nikolainkaupungissa (Vaasa). Baptistiseurakuntia oli seitsemällä paikkakunnalla: Kuopio, Åmossa (Petolahdessa), Forsby (Pietarsaaren maalaiskunnassa) ja Pietarsaari, Purmo, Monå (Munsalassa), Närpiö ja Ähtävä.

Metodistit

Ensiksi toimintaluvan saivat metodistit. Hakijoina oli 17 helsinkiläistä lapsineen. Senaatti myönsi luvan toukokuussa 1891. Suomen Metodisti-episkopaalinen kirkko sai "astua oikeuksiensa käyttämiseen" 1.1.1892. Samalla senaatti määräsi eriuskolaisseurakuntien kirkonkirjojen kaavat (Tala 2008, 165).

Baptistit

Ensimmäinen baptistien anomus "Suomen Baptisti-yhdyskunnan" perustamisesta tuli senaattiin 1891. Hakijat olivat kotoisin Petolahdelta, Pirttikylästä ja Maalahdelta. Näiden lisäksi yhdyskunnan alueeseen kuuluivat myös Korsnäs, Närpiö ja Ylimarkku. Haluttiin perustaa Åmossa-niminen seurakunta Petolahden kuntaan. Senaatti hyväksyi anomuksen ja antoi Petolahden baptistiseurakunnalle luvan aloittaa toiminta 1.5.1892, neljä kuukautta metodistien jälkeen (Tala 2008, 167; senaatin päätös ja Suomen Baptisti-yhdyskunnan järjestyssäännöt As.kok 35/1891).

Siirtymäliikenne jäi evankelis-luterilaisen kirkon, metodistikirkon ja baptistiyhdyskuntien väliseksi. Luterilaisesta kirkosta saattoi erota ja liittyä metodisteihin tai baptisteihin, jos jompikumpi suostui ottamaan liittyjän vastaan. Ellei suostumusta tullut, henkilö jäi luterilaisen kirkon jäseneksi. Ortodoksinen kirkko otti vastaan käännynnäisiä, mutta ei sallinut jäsentensä erota kirkosta. Evankelis-luterilaisesta kirkosta tai eriuskolaisseurakunnista ei kuitenkaan saanut erota ja liittyä ortodoksiseen kirkkoon.

Kukaan ei saanut virallisesti olla uskontokunnan ulkopuolella (Tala 2008, 168). Vapaauskoisten ja ateistien ainoaksi olinpaikaksi jäi käytännössä luterilainen kirkko.

Metodistit, baptistit ja luterilainen kirkko eivät voineet erottaa virallisesta jäsenyydestään ketään.

1894 kirkollispäällikkö Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen havaitsi, että vapaakirkollisten kastamattomia lapsia ei ollut missään rekisterissä. Jurvan ja Laihian baptistit eivät olleet järjestäytyneet ja näilläkin oli mihinkään rekisteröimättömiä lapsia (Tala 2008, 170).

Noin vuonna 1899 metodisteja oli noin 300. Baptistiseurakuntiin kuului yhteensä noin 2 800 jäsentä (Tala 2008, 170).

Vuoden 1896 Suomenmaan valtiokalenterissa mainitaan ensimmäinen suomenkielinen baptistiseurakunta, Jurvan baptistiseurakunta (johtajana puuseppä Jakob Nostaja). Se oli saanut rekisteröitymisluvan senaatin päätöksellä 9.4.1895 (Kejserliga Senatens Ekonomie Departamentets Utslags Liggare För År 1895, April-Juni. Senaatin talousosaston registraattorinkonttorin arkisto, päätöstaltio II (1895-1895), Da:149).

Metodisti- ja baptistiseurakuntien määrä kasvoi sen jälkeen jonkin verran. Suomen valtiokalenteri vuodelle 1923 (1922) mainitsee 13 metodistiseurakuntaa (s. 195) ja 14 baptistiseurakuntaa (s. 195-196).

Baptismin tulo Suomeen

Baptismi rantautui ensi kertaa Suomeen Föglön saarelle Ahvenanmaalle 1854, jonne perustettiin baptistiseurakunta otaksuttavasti syksyllä 1856 (Holmqvist 2006, 13). Föglössä asui 1860 yhteensä kymmenen baptistia. Sen jälkeen baptistiseurakuntia perustettiin näin:

1870 Pietarsaari (Holmqvist 2006, 16) ja Luvia (ensimmäinen suomenkielinen seurakunta) (Holmqvist 2006, 17);
1872 tai sen jälkeen Parikkala (Holmqvist 2006, 17);
1873 Forsby, Pedersöre, Monå ja Pensala Munsalassa, Österpurmo, Vörå (Holmqvist 2006, 17);
1874 Yli-Purmo, Ähtävä, Luoto (Holmqvist 2006, 17);
1878 Maarianhamina (Holmqvist 2006, 14);
1879 Jurva (suomenkielinen), Laihia (Holmqvist 2006, 17).

Baptistsamfundet i Sverige ilmoitti 1871, että sillä oli yhdeksän jäsentä Ahvenanmaalla, 47 Pietarsaaressa ja yhdeksän suomenkielistä jäsentä Porissa (Holmqvist 2006, 19).

1870-luvun lopussa baptistiseurakuntia oli Suomen länsirannikolla 14 keskuksina Pedersöre ja Munsala. Ainoa seurakunta Karjalassa kuoli pian.

Vuosina 1891-1895 kahdeksan baptistiseurakuntaa järjestäytyi eriuskolaisseurakunniksi (Holmqvist 2006, 26): Åmossa, Forsby, Purmo, Monå, Ähtävä, Närpiö, Luoto ja Vaasa. Baptistiseurakuntia syntyi myös Helsinkiin, Karjaalle ja Sipooseen.

Näistä Purmon baptistiseurakunta järjestäytyi eriuskolaisseurakunnaksi vuoden 1892 alussa ja 23.3.1892 senaatti hyväksyi sen (Sundqvist 1974, 27).

Etelä-Suomen alue- ja lähetysyhdistys perustettiin 1894. Sen perustivat Helsingin, Karjaan, Sipoon, Maarianhaminan ja Föglön seurakunnat (Holmqvist 2006, 27). Pohjois-Pohjanmaan alue- ja lähetysyhdistys perustettiin 1910.

Uusia ruotsinkielisiä baptistiyhdyskuntia ei perustettu 1890-luvun alkupuolella, mutta osa olemassa olevista seurakunnista rekisteröityi eriuskolaisseurakunniksi (Holmqvist 2006, 28). 1895 seurakuntia oli 28 ja jäseniä yhteensä 1 509. Suomen toiminta oli järjestetty Svenska Baptistsamfundetin alueeksi.

Suomenkielinen baptistilehti Totuuden Kaiku aloitti 1896. Sen perusti Veikko Palomaa (alunperin Gustaf Victor Vahlsten, s. 1865). Hän oli ottanut kasteen Turussa 1891 ja oli Turun baptistiseurakunnan jäsen (Holmqvist 2006, 29).

Ortodoksit

Ruotsin vallan aikana Pohjois-Karjalan ortodoksipapit antoivat seurakuntiensa väestötaulut luterilaisille lääninrovasteille. Venäjän vallan aikana tilanne muuttui. Keisari siirsi nämä seurakunnat Pietarin hiippakuntaan, johon myös Vanhan Suomen ortodoksit kuuluivat. Vuosina 1823 ja 1828 keisari velvoitti Suomen ortodoksiseurakunnat ja Viipurin roomalaiskatolisen seurakunnan antamaan valtion tarvitsemat tilastot maaherran välityksellä senaatille (Tala 2008, 31).

Eriuskolaislaki ei sallinut ortodoksien liittyä evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Valtiopäivien aikaisemmin 1877-1878 hyväksymä eriuskolaislaki oli suonut tällaisen mahdollisuuden, mutta keisari jätti sen vahvistamatta (Tala 2008, 105). Vuonna 1885 senaatti sai tehtäväkseen laatia uuden ehdotuksen eriuskolaislaiksi (Tala 2008, 109). Siinä ortodoksit rajattiin ulkopuolelle. He eivät saaneet liittyä evankelis-luterilaiseen kirkkoon (Tala 2008, 110).

Venäjän ortodoksisen kirkon Suomen ortodoksisista seurakunnista muodostettiin 1892 oma hiippakunta, joka aloitti toimintansa 1895. Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomen valtio tunnusti tämän hiippakunnan itsenäiseksi kirkoksi 1918.

Roomalaiskatolilaiset

Myös roomalaiskatolilaiset jäivät eriuskolaisia koskevan ehdotuksen ulkopuolelle vastoin senaatin alkuperäisiä suunnitelmia (Tala 2008, 123).

Vuonna 1799 Viipuriin oli perustettu katolinen seurakunta, jonka kaikki papit olivat 1860-luvulle asti liettualaisia dominikaaneja. Vuoden 1812 jälkeen Viipurin seurakunnan alue laajeni käsittämään koko Suomen. 1830 seurakunnan alueella arvellaan asuneen noin 3 000 katolilaista.

Helsinki sai oman katolisen seurakunnan 1856. 1857 se sai luvan oman kirkkorakennuksen hankkimiseen, sillä Viaporissa palveli noin 3 000 katolilaista sotilasta. Pyhän Henrikin kirkko valmistui 1860. Vuosina 1863-1896 armeija huolehti kaikista kirkon kuluista.

Uskonnollisen yhdyskunnan aseman Katolinen kirkko Suomessa sai 1929.

Mooseksenuskolaiset

Lakiteksteissä ja muutenkin juutalaisia kutsuttiin vielä 1900-luvun alussa mooseksenuskolaisiksi. Heillä ei ollut Suomen kansalaisuutta eikä oikeutta muodostaa omia seurakuntiaan.

Ilmeisesti osa heistä ei ollut missään kirjoilla, osa taas oli merkitty poliisilaitosten ja kuvernöörien luetteloihin. Osa oleskeli maassa tilapäisesti passin nojalla (Tala 2008, 13).

Suomessa oleskeli vuoden 1912 lopussa 1 229 juutalaista, joista kaupungeissa 1 207 ja maaseudulla 22 (STV 1917 (1918), taulu 25, s. 59).

12.1.1918 annettu Laki mooseksenuskolaisista (As.kok 7/1918) oikeutti juutalaiset hakemaan Suomen kansalaisuutta samalla tavalla kuin ulkomaalaisen. Samalla he saivat oikeuden muodostaa omia seurakuntia ja uskonnollisia yhdyskuntia.

Islaminuskoiset tataarit

Islaminuskoisten tataarien kirjoilla oloa koski sama kuin juutalaisia (Tala 2008, 13).

Verovapaus vain henkilökohtaisista tuloista

Evankelis-luterilaisesta kirkosta eriuskolaislain turvin eronneet henkilöt vapautuivat henkilökohtaisten tulojensa (palkat, palkkiot, eläkkeet) perusteella määräytyvistä maksuista tälle kirkolle. Sen sijaan he olivat edelleen velvolliset suorittamaan manttaaliperusteella määräytyvät maksut kiinteistöistä ja liikkeestään sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon papistolle. Ainakin evankelis-luterilaisen kirkon osalta he joutuivat edelleen osallistumaan myös muiden kirkonpalvelijoiden elättämiseen sekä kirkon ja pappisvirkatalon rakentamiseen. Avointen yhtiöiden omistajat, joiden vastuu ja voitto-osuus olivat henkilökohtaisia, joutuivat maksamaan veroa kirkolle. Monille kaupunkiseurakunnille tämä tiesi paljon verotuloja.

Pappisvirkatalo

Pappisvirkatalo, joka oli annettu vakinaiselle papille pysyväksi asunnoksi "virkakartanona", ei ollut mikä hyvänsä mökkipahanen. Ensinnäkin virkakartanona saattoi olla vain yksi tila kutakin papinvirkaa varten. Toiseksi virkakartano oli varustettava sen haltijan tarpeellisiksi katsomilla rakennuksilla. Virkakartanoon kuului vuoden 1886 palkkausasetuksen mukaan päärakennus, renkitupa, leivintupa, ruoka-aitta, kellari, talli, navetta ja keittohuone, vaunuvaja, halkovaja, varasto, jyväaitta ja sauna sekä maanviljelystä varten maitohuone, lampola, sikala, kalustovaja ja riihi luuvineen ja latoineen. Virkatalon rakentamista ja ylläpitämistä varten oli koottava niin suuri virkatalon rakennuskassa, että sen korot riittivät vuotuisiin menoihin.

Kaikkien papistolle palkkaa maksavien tilallisten ja tilattomien oli osallistuttava myös kappalaisen virkatalon rakentamiseen. Myös kirkkoherran viralliselle apulaiselle oli hankittava asunto.

Virkatalon rakennusten suureellisuus aiheutti tyytymättömyyttä.

Henkilömaksut vaihtelivat melkoisesti seurakunnittain, jopa 10-20 pennistä 2-3 markkaan. Korkeimpia maksut olivat kaupungeissa, joissa ei yleensä ollut manttaalimaksuja. Pappien palkkojen selvittämistä haittasi se, etteivät papit aina antaneet tarkkoja tietoja tuloistaan. Lähes joka rahantarvetta varten oli oma maksutapansa, mikä teki vääryyttä vähävaraisia maksajia kohtaan.

Siviilirekisteri

1800-luvun loppupuolelle saakka evankelis-luterilaisen kirkon kirkonkirjat palvelivat maan ainoana väestörekisterinä lukuun ottamatta ortodoksista ja roomalaiskatolista kirkkoa. Jokaisen kansalaisen tuli periaatteessa kuulua johonkin näistä kolmesta kirkosta.

Ortodoksinen kirkkokin hoiti väestökirjanpitoa perinteensä mukaan. Vasta vuoden 1883 asetus edellytti kirkon papiston osaavan suomea ja pitävän kirkonkirjoja "sillä tavoin kuin niistä on säädetty tahi vastedes saatetaan erittäin määrätä" (Tala 2008, 109, alaviite 10).

Eriuskolaislain (1889) nojalla syntyneiden eriuskolaisseurakuntien oli pidettävä jäsenistään luetteloita, joihin oli merkittävä samanlaisia tietoja kuin kirkonkirjoihin.

Laillistettuja uskontokuntia olivat nyt evankelis-luterilainen, ortodoksinen ja katolinen kirkko sekä eriuskolaisseurakunnat, joita syntyi vain metodisti-episkopaalisia seurakuntia ja baptistiseurakuntia. Mooseksenuskoisilla (juutalaisilla), muhamettilaisilla (muslimeilla), joita molempia oli vähäinen määrä Suomessa, ei ollut kansalaisuutta eikä laillistettuja uskontokuntia. Muitakaan laillistettuja uskontokuntia ei ollut.

Järjestelmä alkoi vuotaa, kun lapsia jätettiin kastamatta eikä papisto hyväksynyt näitä kirkkojen kirkonkirjoihin. Kirkko ja valtio nahistelivat ongelmasta keskenään, mutta ongelman ratkaiseminen ei edistynyt. Uskonnolliset ja moraaliset ennakkoluulot toisinajattelijoita kohtaan olivat sitkeitä. Siviilirekisteri leimautui "pakanarekisteriksi". Papisto koki uhkaksi sen, että Saksassa siviilirekisteri (käyttöön 1876) oli vähentänyt kirkollisten toimitusten suosiota. Ruotsissa puolestaan papistosta oli tehty yleinen väestörekisterin pitäjä. Sitä roolia kirkko ei halunnut Suomen papistolle.

Vuoden 1900 valtiopäivillä päästiin laihaan sopuun asetuksesta virallisen rekisterin pitämisestä kirkkokuntiin kuulumattomista henkilöistä. Sen pitäjänä toimisi erikseen määrättävä yhteiskunnallinen viranomainen, ei kirkko. Rekisteriin oli tarkoitus merkitä kastamattomat lapset ja Suomen kansalaisiksi otetut ulkomaalaiset, jotka eivät olleet missään kirjoissa. Asetukselle oli hankittava keisarin vahvistus. Asetus annettiin vasta 1917, jolloin vasta ratkesivat kastamattomien lasten ja ulkomaalaisten aiheuttamat väestökirjanpito-ongelmat (Tala 2008, 267-268).

Valtio joutui perustamaan siviilirekisterin 22.12.1917 annetulla asetuksella (As.kok 115/1917; Asetus sivilirekisterin pitämisestä niistä henkilöistä, jotka eivät kuulu mihinkään laillistettuun uskontokuntaan). Asetus ei tuonut muutoksia siihen miten Suomen kansalainen sai erota uskontokunnasta. Asetus tuli voimaan 1.1.1918.

Vuonna 1918 siviilirekisteriin merkittiin 345 henkeä. Vuoden 1922 lopussa siihen kuului 1 356 henkeä. Muihin kuin evankelis-luterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvan väestön määrä oli 9 920. Vuoden 2012 lopussa uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattoman väestön määrä ylitti 1,1 miljoonaa.

Vuonna 1922 Helsingin siviilirekisterissä oli 221 henkeä, joista 11 oli syntynyt 1800-luvun puolella. Näistä 11 henkilöstä enemmistö oli vapaiden suuntien kristittyjen lapsia, vain kolme nähtävästi muita. Ensimmäisenä henkilönä Helsingin siviilirekisteriin merkittiin 5.1.1918 Emma Forsdotter Carpelan (s. 29.4.1916), joka sitten kuoli samana vuonna (Koskinen 1987, 174-175).

Kastamattomien lapsien lisäksi siviilirekisteriin oli tarkoitus kirjata juutalaisia. 17.1.1918 annettiin Asetus mooseksenuskolaisten kirjoittamisesta siviilirekisteriin (22/1918). Sen mukaan mooseksenuskolainen oli kirjoitettava siviilirekisteriin ja oli "luettelon reunaan tehtävä merkintä hänen uskontokunnastaan" (3 §). Käytännössä heitä kirjattiin siviilirekisteriin hyvin vähän, jos lainkaan. Koskinen kertoo (1987, 175), ettei löytänyt Helsingin siviilirekisteristä vuosilta 1918-1922 ainoatakaan juutalaista nimeä.

Ensimmäinen juutalainen, joka sai uuden lain nojalla Suomen kansalaisuuden oli kauppias Moses Kotschack. Tämä tapahtui syyskuussa 1918 (Torvinen 1989, 103).

Valtioneuvosto hyväksyi ja vahvisti Helsingin juutalaisen seurakunnan yhdyskuntajärjestyksen 19.12.1918. Tämä päivämäärä on merkitty myös rekisteröitymispäiväksi. Seurakunnan yleinen kokous pidettiin 2.2.1919 ja perustava kokous 6.2.1919.

Turun juutalainen seurakunta rekisteröitiin 6.3.1919 ja Viipurin mooseksenuskolaisseurakunta samoin 6.3.1919.

Yhteisövero

Sitä mukaan kun vuorikaivoksia, myllyjä, sahoja ym. teollisuuslaitoksia alettiin perustaa, kirkko halusi verottaa niitäkin. Aluksi maksut perustuivat sopimuksiin. Kuninkaallinen päätös vuodelta 1727 velvoitti tehtaat ja muut laitokset osallistumaan papin palkkaamiseen. Maksuvelvollisuus perusteltiin sillä, että myös näillä laitoksilla oli äänioikeus papin vaalissa. Peruste on sittemmin lakannut.

Jos laitoksella oli oma saarnaaja, hän sai sovitun palkkansa pitäjän varsinaisten pappien etujen vähentymättä.

Vuonna 1741 annetulla kuninkaallisella päätöksellä myllyt ja tehtaat velvoitettiin osallistumaan kirkon ja kirkkoherran pappilan rakentamiseen. Syynä tähän olivat rahvaan valitukset. Kuitenkin säterien tiluksilla olevat tehtaat olivat vapaat pappilan rakentamiskuluista. Säteri oli rälssille kuuluva ratsutila. Sen velvollisuutena oli varustaa ratsusotilas kuninkaan joukkoihin, josta vastapalveluksena oli verovapaus. Rälssi oli 1700-luvulla erivapautta, ensi sijassa verovapautta, nauttiva aatelinen henkilöjoukko, sääty tai luokka. Vuonna 1762 muutkin teollisuus- ym. laitokset määrättiin osallistumaan myös pappien palkkaamiseen. Näin yhteisöverotus kirkollisiin tarpeisiin sai alkunsa.

Vuoden 1922 uskonnonvapauslain (As.kok 267/1922) valmistelun yhteydessä yhteisöt jäivät sivuun. Niiden verovelvollisuus kirkollisiin tarkoituksiin jatkuu edelleen.

Yhteisöjen kirkollisverovelvollisuus on herättänyt aina paljon vastustusta maksajien taholta. Juutalaisten, muslimien, buddhalaisten, hindujen, ateistien jne. eli kaikkien on yhteisöveron kautta osallistuttava kirkollisiin kustannuksiin. Pientä edistystä kuitenkin tapahtuu aika ajoin. Viimeksi 21.12.2012 annettiin Laki evankelis-luterilaisten seurakuntien jäsenten velvollisuudesta suorittaa veroa seurakunnalle (1013/2012). Laki lopetti kuollessaan kirkkoon kuulumattoman henkilön kuolinpesän velvollisuuden maksaa kirkollisveroa. Laki tuli voimaan 1.1.2013.

Kirkollisvero suppeassa merkityksessä

Varsinaiseen kirkollisveroon suppeassa merkityksessä siirryttiin 1922 papiston palkkauslain (As.kok 180/1922) myötä. Kirkollisvero määräytyi kunnallisveron perusteella. Näin on edelleenkin.

Veronkantajina olivat aluksi seurakunnat. Kunnallisverotus ja kirkollisverotus tapahtuivat erillään. Kunnallisverot kantoi kunta.

Kunnallis- ja valtionverotuksen yhdistäminen sekä kirkollisveron ennakkoperintä

Uudistusta valmisteltaessa katsottiin (HE 146/1957 vp), että vero- ja tutkijalautakuntien sekä verotoimistojen työn koituessa kaikkien veronsaajaryhmien hyväksi, näiden tuli myös korvata oma osuutensa verotuskustannuksista. Kansaneläkelaitoskaan ei ollut osallistunut verotuskuluihin. Sen osalta kustannukset olivat langenneen kunnan maksettaviksi.

Ortodoksiset seurakunnat olivat poikkeus, ne saivat vapaamatkustajan aseman. Etuoikeutta perusteltiin sillä, että näiden seurakuntien jäsenet asuivat hajallaan ympäri maata ja näille seurakunnille aiheutuisi verojen maksuunpanosta ja perimisestä veropiiriä kohti verraten vähäisiä kustannuksia. Lisäksi nämä seurakunnat olivat sotien johdosta joutuneet "vaikeaan taloudelliseen asemaan".

Lopuksi seurakuntien osuudeksi kustannuksista tuli 6 prosenttia. Kuitenkin siihen saakka, kunnes kirkollisverotus yhdistettäisiin valtion ja kunnallisverotukseen, seurakuntien ei tarvinnut korvata mitään.

Verojen kannon yhdistämisen vuoksi myös suorittamattomille kirkollisveroille oli ryhdyttävä perimään veronlisäystä. Verotuslaki annettiin 12.12.1958 (482/1958), ja verotusuudistus astui voimaan 1.1.1960.

Verotuskustannusten jako-osuudet muuttuvat

Vuonna 1974 valtiovarainministeriön asettama toimikunta tarkisti verotuskustannusten jakoperusteita. Se totesi, ettei onnistunut selvittämään, miten alkuperäiset jako-osuudet oli muodostettu.

1.1.1979 lukien (evankelis-luterilaisten) seurakuntien jako-osuus alentui 6 prosentista 5 prosenttiin (Laki verotuslain muuttamisesta (1096/1978).

1.1.1983 lukien verotuskustannusten jako muuttui budjettiteknisistä syistä. Lain verotuslain 136 §:n muuttamisesta (876/1982) mukaan (evankelis-luterilaisten) seurakuntien jako-osuudeksi tuli 1.1.1983 lukien 4,7 prosenttia. Tämä prosentti on edelleen voimassa.

Kuka maksaa vapaamatkustajan kulut?

Lainsäädännössä ei ole täsmennetty, kuka tai ketkä muut veronsaajat maksavat vapaamatkustajan saamien verotuspalveluiden kustannukset vai maksavatko kaikki muut veronsaajat ne yhteisesti.

Aikaisemmin kerrottiin, että laskennallisesti evankelis-luterilaisten seurakuntien valtiolle maksama korvaus verotuskustannuksista oli 7,04 euroa/evankelis-luterilainen veronmaksaja.

Verotuskustannusten korvausta ei ole jaoteltu verolajien mukaan eli kirkollisveron ja yhteisöveron kesken. Verotuskustannus on siis molempien verolajien kannosta, tilityksistä ym. aiheutuva kokonaiskustannus. Ortodoksisten veronmaksajien aiheuttamaksi kustannukseksi arvioitiin aikaisemmin 276.574 euroa vuodelta 2011. Summa katsottiin valtion piilotueksi tälle kirkolle. 1.1.1960-31.12.2011 välisenä aikana piilotuki voisi olla esimerkiksi 52x276.675 = 14,4 Meur ilman korkoja.

Lapin sota päättyi 27.4.1945. Uusia sotia ei ole saatu aikaan. Aiemmin esitetty sodan takia heikentynyt kirkon talousasema perusteena kirkon vapaamatkustaja-asemalle on lakannut.

Korjausehdotuksia

Suomen ortodoksinen kirkko on valtion elätti monella tavalla. Suomen valtio ei kohtele uskonnollisia yhdyskuntia keskenään yhdenvertaisesti. Yhdenvertaisuus tai edes siihen pyrkiminen on valtion propagandaa.

Valtiokirkoille, joille on annettu niiden omiin jäseniin kohdistuva verotusoikeus, ei pitäisi myöntää valtion yleisavustuksia ollenkaan. Ne päättävät itse menoistaan ja kirkollisverotuloistaan. Jos rahaa on liian vähän, rahapula poistuu kirkollisveroa korottamalla.

Jos tukia kuitenkin annetaan, niiden pitää olla läpinäkyviä. Veronmaksajan pitää voida nähdä, kuinka paljon hänenkin maksamiaan verovaroja annetaan uskonnollisille yhdyskunnille. Tässä mielessä rekisteröidyille uskonnollisille yhdyskunnille vuosittain jaettu valtion yleisavustus on asiallisesti hoidettu. Tätä tukea ei jaeta valtiokirkoille.

Verojärjestelmää voitaisiin yksinkertaistaa heti ainakin siten, että Suomen ortodoksisen kirkon oikeus yhteisöveroon (tuotto n. 90.000 euroa/vuosi) poistetaan. Loppuosa (esimerkiksi 276.000-90.000 = 186.000 euroa) voidaan vähentää valtion suorasta budjettituesta tälle yhdyskunnalle. Budjettituki on tänä vuonna 2.284.000 euroa. Siitä jäisi leikkauksen jälkeen 2.098.000 euroa.

Kimmo Sundström


Lyhenteitä

As.kok
asetuskokous, asetuskokoelma
HE hallituksen esitys
STV
Suomen tilastollinen vuosikirja
SVA (Suomen) Valtionarkisto, vuodesta 1995 Kansallisarkisto
VAJ Vapaa Ajattelija -lehti
vp valtiopäivät

Lähteitä

Arkistolähteet

Senaatin talousosaston registraattorinkonttorin arkisto, päätöstaltio II (1895-1895), Da:149, SVA.
Opetusministeriön arkisto II. Uskonnollisten yhdyskuntien rekisteri (1920-1976), Be:1, SVA.

Kirjallisuus


Finlands Statskalender för året 1893 (1892) utgifven efter Hans Kejserliga majestäts nådigste förordnande af Kejserliga Alexanders-Universitet i Finland, Weilin & Göös, Helsingfors. 
Holmqvist, Leif-Erik (2006) Finlands svenska baptister 150 år 1856-2006. Finlands svenska baptistmission rf / Finlands svenska baptistsamfund, Vasa.
Kirkko ja valtio -komitean mietintö (1977) Komiteanmietintö 1977:21, Valtion Painatuskeskus, Helsinki.
Koskinen, Juha Siviilirekisteri 70 vuotta. - VAJ 1987:8, 173-176.
Sundqvist, Alfons (1974) Ett sekel under Guds nåd. Purmo baptistförsamling hundra år. Purmo baptistförsamlings förlag, Vasa.
Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetus-Kokous (1860-1889) 1889
Suomen asetuskokoelma (1917-1980) 1918
Suomen säädöskokoelma (1981-)
Suomen tilastollinen vuosikirja 1917 (1918)  Uusi sarja, Tilastollinen Päätoimisto, Helsinki.
Suomen valtiokalenteri vuodelle 1923 (1922) Julkaissut Helsingin Yliopisto, Weilin & Göös, Helsinki.
Tala, Yrjö (2008) Kirkon vai valtion kirjat? Uskontokuntasidonnaisuuden ongelma Suomen väestökirjanpidossa 1839-1904, Tilastokeskus, Tutkimuksia 249, Helsinki.
Toivonen, Raimo (1997) Uskonnottoman oikeusopas, omakustanne, Jämsä.
Torvinen, Taimi (1989)  Kadimah. Suomen juutalaisten historia, Otava, Keuruu.
Välimäki, Hannu (2002) Kymmenyksistä kirkollisveroon. Kirkollisverotus Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa reformaatiosta nykypäiviin. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 188, Saarijärvi.


Pääsivu Tiedotteet Palvelut Lehdet Uutisia ja artikkeleita
Kirkosta eroaminen Mitä uutta?