Vanha uskonnonvapauslaki (267/1922) annettiin 10.11.1922 ja tuli voimaan 1.1.1923. Lain 10 § kosketteli hautamaakysymyksiä.

Pykälän toinen momentti määräsi, että evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulumaton henkilö tuli kuoltuaan haudata evankelis-luterilaiseen hautausmaahan, ellei "häntä varten muuta hautasijaa ole saatavissa". Maksu tällaisesta hautasijasta oli "suoritettava asianmukaisesti määrätyn taksan mukaan".

Pykälän neljäs momentti kuului: "Jos evankelis-luterilaisen seurakunnan alueella asuu huomattava määrä seurakuntaan kuulumattomia, voi valtioneuvosto seurakunnan pyynnöstä velvoittaa heidät perustamaan eri hautausmaan."

Tekivätkö seurakunnat valtioneuvostolle (VN) tällaisia anomuksia? Millaisia ratkaisut olivat? Tässä kirjoituksessa selostetaan neljä anomusta.

1. Simpeleen seurakunta

Simpeleen seurakunta anoi VN:lta kirkosta eronneitten henkilöitten velvoittamista hankkimaan oma hautausmaa (17.4.1923/19.4.1923 VN AD (1728/278), AD (469/94) 1923 OPM, SVA).

Anomuksen laati 26.3.1923 valtuutettu Emil Liljeblad. Seurakunnasta oli eronnut jo noin 40 henkeä ja lisäeroamiselle oli suuret mahdollisuudet. Seurakunnassa asiaa tulkittiin näin: Jos muuta hautausmaaksi sopivaa maata löytyi, kirkosta eronneita vainajia ei haudattaisi seurakunnan hautausmaahan. Simpeleen seurakunnan alueella oli "kilometreittäin" hautausmaaksi sopivaa maata. Lisäksi Simpeleen seurakunta oli hankkinut itselleen uuden hautausmaan, joka oli jo maksanut 20.000 markkaa, eivätkä kirkosta eronneet olleet siihen asti "ottaneet pennilläkään osaa tämän rasituksen suoritukseen".

Anomuksen mukaan olisi "luonnotonta, että ne, jotka ovat halveksineet isäinsä Jumalaa, Jumalan sanaa ja sakramentteja ja saman Jumalan seurakuntaa, halveksivasti puhuen, että heidät voi haudata vaikka suohon j.n.e. nyt annettaisiin oikeus tulla haudatuksi tuon halveksimansa seurakunnan pyhitettyyn hautausmaahan ...". Vielä katsottiin, että on vaikeata tai liian rasittavaa valvoa minkälaisin menoin kirkosta eronneet saattaisivat vainajansa hautaan. Voisi helposti syntyä pyhän paikan kunniaa ja tapoja häiritseviä menoja, jonka johdosta "syntyisi rettelöitä", joten on kohtuullista ja oikeudellista seurakuntaa kohtaan, että siitä eronneet velvoitetaan hankkimaan oma, erillään oleva hautausmaansa.

Anomuksen liitteenä oli ote Simpeleen seurakunnan kirkonkokouksen pöytäkirjasta 18.2.1923. Kokouksessa oli ollut läsnä 35 äänivaltaista seurakuntalaista ja sen puheenjohtajana oli toiminut Emil Liljeblad. Kirkkoneuvostossa tehty ehdotus oli saanut kokouksen kannatuksen, Emil Liljeblad oli valittu tekemään anomus ja hänelle oli annettu valtakirja.

Liljeblad oli kirjeessään 26.3.1923 Savonlinnan hiippakunnan tuomiokapitulille kertonut, että anomus oli yksimielinen ja pyytänyt tuomiokapitulia puoltamaan anomusta VN:lle.

Tuomiokapitulin lausunto

Tuomiokapituli antoi lausuntonsa OPM:lle 12.4.1923. Sen oli allekirjoittanut Savonlinnan hiippakunnan piispa O. Immanuel Colliander. 40 henkilön määrä, "johon kuulunee lapsiakin", katsottiin vähäiseksi. Näiden olisi "kohtuuttoman vaikea hankkia ja ylläpitää hautausmaata". Tuomiokapituli ei puoltanut anomusta.

Maaherran lausunto

OPM:n kansliapäällikkö Yrjö Loimaranta pyysi 24.4.1923 Viipurin läänin maaherraa antamaan lausuntonsa "kiinnittäen huomiota asian periaatteelliseenkin puoleen".

Maaherra Lauri Relander lausui 28.4.1923, että seurakunnasta eronneiden lukumäärä "on aivan vähäinen" eikä katsonut "tätä nykyä vielä" olevan syytä velvoittaa näitä perustamaan omaa hautausmaata. Maaherra ei puoltanut anomusta.

Päätös

VN käsitteli asian esittelyssään 17.5.1923. Anomus hylättiin. Päätöksen allekirjoittivat opetusministeri Niilo Liakka ja esittelijäneuvos Yrjö Loimaranta (Päätöskonseptit 1923, OPM, SVA).

2. Pyhäselän seurakunta

Pyhäselän seurakunta anoi (28.2.1924/2.3.1927 AD (373/91) 1927 OPM, SVA) sen alueella asuvien kirkkoon kuulumattomien velvoittamista perustamaan oma hautausmaa.

Lausuntonsa OPM:lle antoivat Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli ja Kuopion läänin maaherra. Pyhäselän kunta oli lausunnossaan vastustanut seurakunnan anomusta. Koska anomusasiakirjat lopuksi palautettiin tuomiokapitulin kautta seurakunnalle, asian tässä vaiheessa annetuista lausunnoista ei saada tietoja aktin asiakirjoista.

Tämän jälkeen OPM kehotti 2.5.1929 Viipurin hiippakunnan tuomiokapitulia hankkimaan Pyhäselän seurakunnan lausunnon siitä, halusiko seurakunta edelleen pysyä alkuperäisessä anomuksessaan.

Seurakunta ilmoitti luopuvansa anomuksestaan. Tämän lausunnon hankittuaan hiippakunta lähetti 6.9.1929 OMP:lle lausunnon, jossa omana lausuntonaan esitti, että asian annettaisiin raueta. Hiippakunnan lausunnon olivat allekirjoittaneet piispa Erkki Kaila ym.

Päätös

Asia raukesi. Asiasta lähetettiin kirje 11.9.1929 tiedoksi tuomiokapitulille ja samalla seurakunnalle tietoon saatettavaksi sekä maaherralle. Sen allekirjoittivat opetusministeri Antti Kukkonen ja esittelijäneuvos Yrjö Loimaranta (Kirjekonseptit 1.9.-31.12.1929, OPM, SVA). Asiakirjat palautettiin seurakunnalle tuomiokapitulin kautta.

3. Kuopion tuomiokirkkoseurakunta

Seurakunnan anomus koski kirkkoon kuulumattomien velvoittamista perustamaan oma hautausmaa Kuopioon (25.1.1954/26.1.1954 AD (193/37) 1954 OPM, SVA).

Anomuksen oli allekirjoittanut kirkkoherra Lauri Halla. Anottiin, että Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan alueella asuvat kirkkoon kuulumattomat, lukuun ottamatta kreikkalaiskatolilaisia, joiden kanssa oli tekeillä erityinen sopimus, perustaisivat oman hautausmaan.

Kirkkovaltuuston kokous 10.12.1953, jossa läsnä oli 24 valtuusmiestä, oli käsitellyt kirkosta eronneiden hautausmaakysymystä. Kirkkohallintokunta oli ehdottanut oman hautausmaan saamista kirkkoon kuulumattomia varten, jota ehdotusta valmistusvaliokunta oli yksimielisesti puoltanut. Kirkkovaltuusto päätti tehdä anomuksen VN:lle.

Anomuksessa kerrottiin, että 31.12.1953 Kuopion siviilirekisterissä oli 2 265 henkeä, Kuopion Vapaakirkkoseurakunnassa 380 henkeä sekä Kuopion Metodistiseurakunnassa ja muissa eriuskolaisseurakunnissa noin 150 henkeä.

Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan väkiluku oli 33 613, vuonna 1953 seurakunnasta oli eronnut 319 henkeä, kun vuonna 1952 eronneita oli 168. Näin "huomattavaa eroamisliikettä on olemassa". Anomuksen mukaan kirkkoon kuulumattomien määrä on "huomattavan suuri", noin 2 800, ja seurakunnalla on järjestelyn alla hautausmaansa jatkoksi ostettu alue. Seurakunta rohkeni toivoa VN:lta myönteistä päätöstä anomukseensa.

Siviilirekisterissä olevien määrät tarkistettiin Kuopion kihlakunnan henkikirjoittaja Väinö Sivolalta. Tämä vastasi 13.2.1954, että vuosina 1950-1952 siviilirekisteriin oli merkitty vuosittain keskimäärin 220-240 henkilöä, vuonna 1953 365 henkilöä.

Lääninhallitus puoltaa anomusta

Kuopion lääninhallituksen puolesta lausunnon antoivat 1.3.1954 maaherra Lauri Riikonen ja lääninneuvos Reino Laakso. Siinä lausuttiin, että "huomioon ottaen asiaan liittyvät taloudellisetkin näkökohdat" anomusta puolletaan.

Tuomiokapitulin välipäätös

11.3.1954 Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin puolesta annettiin piispa Eino Sormusen allekirjoittama välipäätös Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherranvirastolle. Sen mukaan oli hankittava kirkkoneuvoston lausunto asiasta.

Kirkkoneuvoston lausunto

Kirkkoneuvosto kokoontui 19.3.1954, läsnä oli 11 henkilöä. Todettiin, etteivät korotetutkaan hautasijamaksut korvaa aiheutuvia kustannuksia ja täysin riittäviä maksuja oli vaikea periä siitä aiheutuvan tyytymättömyyden takia. Kirkosta eroaminen kasvoi: vuonna 1946 erosi 80 henkeä, vuonna 1950 219 ja vuonna 1953 319 henkeä.

Kirkkoon kuulumattomien hautaustilaisuuksissa oli tapahtunut sellaista, mikä herätti pahennusta seurakunnassa ja "seurakunnalle on vastenmielistä poliisitoimin valvoa hautausmaan rauhaa ja pyhyyttä".

Asiasta äänestettiin. Äänin 8-3 kirkkoneuvosto päätyi puoltamaan kirkkovaltuuston anomusta.

Eriävä mielipide

Eriävän mielipiteen jätti asessori K. S. Aaltonen ja siihen yhtyivät mekaanikko Taavi Sutinen sekä vahtimestari Reino Väätäinen.

Siinä sanottiin, että hautausmaalla on ollut "joskus valitettavaa kristillisyyden ja kirkon vastaista kiihotusta". Hautasijamaksut olivat liian alhaisia. Kolmikolla ei ollut mitään sitä vastaan, jos aloite hautausmaan perustamisesta lähtee kirkosta eronneiden taholta, ehkäpä tätä koskeva toivomuskin voitaisiin esittää. He eivät kuitenkaan hyväksyneet VN:lle tehtävää anomusta. Se ei heidän mielestään ollut seurakunnan edun mukainen, "valtion pakkokeinoihin turvautumalla tässä asiassa kristillinen rakkaus jää sivuun". Myöskään "jumalattomuus ja kirkonvastainen kiihotus" eivät lakkaa toimen johdosta. Hautausmaalla on vakaumuksensa puolesta kaatuneiden hautamuistomerkki ja sen luona olleiden mielenosoitusten yhteydessä "kiihotusta on useimmiten tapahtunut". Heistä tuntui vaikealta, että seurakunta olisi aloitteentekijä toisen hautausmaan perustamisessa, "missä rienaus saisi esiintyä hillittömänä".

Seurakunnalla on oikeus määrätä hautasijamaksut todellisia kuluja vastaaviksi eikä hautapaikoista ole pulaa. Vielä oli ilmeistä, että kirkosta eronneet käsittäisivät toimet "ilkeämielisyydeksi ja kiusanteoksi seurakunnan puolelta". Kirkonvastainen propaganda saisi turhaan uuden aseen. Niin sanotuissa lahkolaispiireissä puhuttiinkin paraikaa "kirkon sotaretkestä heitä vastaan". Asia ei ole kirkon suuria periaatteellisia elinkysymyksiä. Toimi pakottaisi hajallaan olevat kirkosta eronneet järjestäytymään yhteiseen rintamaan mikä samalla olisi suunnattu kirkkoa vastaan. Tämä ei voinut olla kirkon etu.

Kokemuksia Kemistä

Iisalmelainen asessori Olavi Tarvainen oli 31.3.1954 kysynyt kemiläiseltä J. H. Hyötyniemeltä kokemuksia kirkosta eronneiden hautausmaasta. Hyötyniemi vastasi 2.4.1954 kertoen, että Kemissä on siviilirekisteriläisten hautausmaa, joka on paikallisen vapaa-ajattelijayhdistyksen hallussa. Hyötyniemen mukaan siihen voitiin haudata ainoastaan niitä, jotka ovat kuuluneet sanottuun yhdistykseen. Karihaaran kirkollisella hautausmaalla taas on erotettu kirkosta eronneita varten erityinen alue.

Sitä, voiko seurakunta velvoittaa siviilirekisteriläisiä perustamaan oman hautausmaan, Hyötyniemi piti "jossakin määrin" kyseenalaisena ja "harkittavana". Kemissä hautausmaa syntyi perustajien omasta aloitteesta. Hyötyniemen mukaan ainakin seurakunnalliselta kannalta hautausmaan perustaminen oli hyvä asia, koska perustajat olivat kokonaan luopuneet kristillisestä elämänkäsityksestä.

Tuomiokapitulin lausunto

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli esitti 20.5.1954 omana lausuntonaan, ettei se ole vakuuttunut seurakunnan päätöksen tehdyn riittävän harkinnan jälkeen ja että päätöksen toteuttaminen olisi seurakunnan edun mukaista. Kirkosta eronneiden hautasijamaksut olisi ensiksi korotettava todellisten kustannusten mukaisiksi. Tämä voisi mahdollistaa sen, että kirkosta eronneet oma-alotteisesti ryhtyisivät suunnittelemaan oman hautausmaan perustamista.

Kun anomus oli lakiin perustuva, ei tuomiokapituli kuitenkaan katsonut voivansa sitä vastustaa. Lausunnon allekirjoitti piispa Eino Sormunen (KD (8/441) 1954 OPM, SVA).

Kirkkohallituksen lausunto

OPM:ssä hallitusneuvos Arvo Salminen kehotti 29.5.1954 Kirkkohallitusta antamaan asiassa lausuntonsa.

Kirkkohallitus antoi O. K. Heliövaaran allekirjoittaman lausunnon 9.8.1954. Siinä pidettiin Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan anomusta vaikeasti toteutettavana, koska kirkkoon kuulumattomat Kuopion kaupungin asukkaat eivät muodostaneet aatteellisesti yhtenäistä ryhmää "ja koska anomuksesta saattaa olla kirkolle epäedullisia seurauksia". Näin kirkkohallitus palautti asian kirkkovaltuuston harkittavaksi siinä tarkoituksessa, että seurakunta luopuisi anomuksesta ja järjestäisi kirkkoon kuulumattomien hautasijakysymyksen muulla tavalla, esimerkiksi "määräämällä haudan paikasta sellaisen lunastuksen, joka osapuilleen vastaa seurakunnan omia kustannuksia."

Seurakunta peruuttaa anomuksensa

Kirkkovaltuusto kokoontui 22.9.1954, läsnä oli 24 valtuusmiestä. 10.12.1953 päätetty anomus päätettiin nyt esiintulleista syistä peruuttaa. Kirkkoherra Halla ilmoitti peruutuksesta 27.10.1954 OPM:lle.

Tämän jälkeen kirkkohallitus ilmoitti OPM:lle kirkkovaltuuston päättäneen peruuttaa anomuksensa. Se ehdotti 4.11.1954, että asia jätettäisiin raukeamaan.

Päätös

OPM katsoikin, ettei asia aiheuta enempiä toimia ministeriössä. Opetusministeri Kerttu Saalastin ja hallitusneuvos Arvo Salmisen 27.11.1954 päivätty kirje tästä lähetettiin tiedoksi Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulille, Kuopion tuomiokirkkoseurakunnalle ja Kirkkohallitukselle (Kirjekonseptit 1.10.-31.12.1954, OPM, SVA).

4. Vaalan seurakunta

Vaalan seurakunta anoi (9.4.1958/12.4.1958 VN AD (726/170), AD (866/173) 1958 OPM, SVA) kunnan alueella asuvien kirkosta eronneiden velvoittamista perustamaan oma hautausmaa.

Seurakunnan kirkkovaltuuston kokous oli 25.11.1957 päättänyt tehdä anomuksen. Sen laatiminen jätettiin kirkkoherra Paavali Toivion huoleksi. Tämä allekirjoitti anomuksen 9.4.1958 perustellen sitä näin:

(1) Vaala oli Suomen nuorin seurakunta, joka muodostettiin VN:n päätöksellä. Seurakunnan keskus siirrettiin Säräisniemestä Vaalaan ja tästä aiheutui taloudellisia vaikeuksia. Seurakuntalaiset huokaavat verotaakkansa alla, Toivio maalaili.

Samaan aikaan toista sataa kirkosta eronnutta "levittää kirkon vastaista mielialaa". Tämän "holtittomuuden" takia seurakunta kääntyi VN:n puoleen, että tämäkin velvoittamalla "nuo holtittomat perustamaan oman hautausmaan", tukisi alueen "vastuuntuntoista väestöä";

(2) Vaalassa oli "hiekkakangasta mielin määrin" hautausmaan perustamiseksi;

(3) Mahdollisesti VN voisi velvoittaa ympärillä olevien seurakuntien alueella asuvat siviilirekisteriläiset yhtymään perustettavan hautausmaan kustannuksiin. Näin hautausmaasta tulisi "erittäin elinkelpoinen";

(4) Anojat uskoivat "siviilirekisteriläisten mieltyvän siihen ajatukseen ettei heidän tarvitse kuoltuaankaan tulla niiden luo, joille ovat selkänsä kääntäneet ja pilkanneet".

Tuomiokapitulin lausunto

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi asiassa 23.4.1958 piispa Eino Sormusen allekirjoittaman lausunnon. Sen mukaan Vaala oli voimakkaasti kehittyvä teollisuusyhdyskunta, jossa "kirkonvastaista mielialaa esiintyy melkoisen voimakkaastikin". Seurakunnan kanta ei kuitenkaan asiantilaa parantaisi, päinvastoin. Seurakunnalla on laaja hautausmaa, josta voitaisiin "erottaa siviilirekisteriläisiä varten oma osasto ja periä heiltä hautasijoista korotettu maksu". Tuomiokapituli ei puoltanut anomusta.

Kirkkohallituksen lausunto

Kirkkohallituksen 18.10.1958 päivätyn lausunnon oli allekirjoittanut Armo Nokkala. Siinä yhdyttiin tuomiokapitulin lausuntoon.

Päätös

OPM käsitteli asian 3.11.1958 ja päätti, ettei ole aihetta suostua Vaalan seurakunnan anomukseen. Ministeriö piti sopivana, että seurakunnan hautausmaasta erotettaisiin erityinen osa siviilirekisteriin kuuluvia varten, joilta voitaisiin periä hautasijoista korotettu maksu. OPM kehotti tuomiokapitulia saattamaan tämä seurakunnan tietoon. Asianomaisen kirjeen allekirjoittivat opetusministeri Kaarlo Kajatsalo ja hallitusneuvos Arvo Salminen (Kirjekonseptit 1.10-31.12.1958, OPM, SVA).

Johtopäätökset

Tässä kirjoituksessa käsitellyt neljä tapausta nousivat esiin sivuteemana hautausmaatutkimuksissa, jotka koskettelevat muita kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen ortodoksisen kirkon hautausmaita. Aikaväli on 36 vuotta, 1923-1958.

Anomusten vaikuttimena oli kirkosta eronneiden määrän kasvu, mutta myös ateistinen ja kirkonvastainen toiminta. Pieniä merkkejä jälkimmäisestä tarjotaan silloin tällöin. Kuopion tapauksessa jätetty eriävä mielipide on valaiseva ja kertoo käytännön ongelmakohdista seurakunnassa.

Seurakuntien anomukset eivät menestyneet. Yksikään niistä ei saanut edes anojan hiippakunnan tuomiokapitulin kannatusta. Anomukset peruutettiin tai OPM:n oli muutoin helppo hylätä ne.

Vanhempi hallitussihteeri Joni Hiitola OPM:stä kertoo hänkin, ettei muista tätä vanhan uskonnonvapauslain säännöstä koskaan sovelletun siten, että hautausmaa olisi perustettu VN:n määräyksestä. Säännös näytti jääneen ns. kuolleeksi kirjaimeksi.

Kimmo Sundström