Raimo Toivonen julkaisi omakustannekirjansa Papit kansalaissodassa vuonna 2000. Kirjasta on julkaistu tällä sivustolla esittely ja kansikuva. 

Sittemmin Pertti Hemánus julkaisi kirjasta Aamulehdessä 24.3.2001 minulle arvoitukselliseksi jääneen kirja-arvion. 

Aihepiiri kiinnostaa. Teologian tohtori Ilkka Huhta julkaisi 29.10.2010 uuden kirjansa Papit sisällissodassa 1918. Huhta on erikoistunut Suomen kirkon 1800- ja 1900-lukujen historiaan, herätysliikkeisiin sekä uskonnon ja nationalismin suhteisiin. 

Alla oleva Raimo Toivosen kirjoitus on kahtalainen: Ensinnä se on Ilkka Huhdan kirjasta vaikuttimensa saanutta täydennystä Toivosen omaan kirjaan. Toiseksi kirjoitus sisältää arvioita ja kannanottoja Huhdan kirjaan.

Toivonen käyttää kirjoituksissaan joskus värikkäitä sanoja. Nyt esillä olevassa aihepiirissä näitä ovat vikuriteologi, liipasinpappi ja liipasinpiispa. Ilkka Huhtaa Toivonen pitää piiloateistina ja leipäteologina. Toivosen mielestä Huhdan kirjan erityisansiona on selvitys sotaan osallistuneista sotapapeista. 

Kimmo Sundström 

* * *

KIRJA-ARVIOINTI 
ILKKA HUHTA: PAPIT SISÄLLISSODASSA 1918 
Erikoistutkinta. Liipasinpapit 
Täydennys Raimo Toivosen kirjaan Papit kansalaissodassa 

Teologian tohtori, Itä-Suomen yliopiston dosentti Ilkka Huhta on erikoistunut Suomen kirkon 1800- ja 1900-lukujen historiaan, herätysliikkeisiin sekä uskonnon ja nationalismin suhteisiin. Tuoreessa kirjassaan ”Papit sisällissodassa 1918” hän selostaa sisällissodan valkoisen armeijan kenttäpappiorganisaation sekä selostaa sotapappien tuntoja, taustoja ja tekemisiä. 

Huhta polveutuu Paavo Ruotsalaisesta. Hän on kolmannen polven körttiläinen (jos on vielä körttiläinen), kenties jopa seitsemännen polven. Hän on ev.lut. kirkon jäsen. 

Huhta sallii toisten uskoa jumalaan ja hän tukee toisten uskomista. Hän hyödyntää toisten uskomisen, vaan ei itse usko. Hän on piiloateisti ja leipäteologi. Hän uskoo jumalaan samalla tavoin kuin Mannerheim. Jumal-uskon sijasta Huhdalla on kannustimenaan äärioikeistolainen maailmankatsomus ja edistyminen opettajan uralla. Oli niin taikka näin niin piiloateistin valinta teologian professoriksi nakertaa hovikelpoisesti ev.lut. ja ort. kirkkojen perustuksia. Tämän kirjoittaja Toivonen ilmoittautuu julkiateistiksi. 

Huhdan tekstissä ei ole tavanomaista uskonnollista tuputusta. Hengellisen Kuukausilehden haastattelussa 11/98 hän suorastaan ilmoittautuu ateistiksi. Hän ei pohdi ainakaan julkisesti kysymystä ovatko väittämät jumalasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä totta vai humpuukia. Hänen monet lausumansa selittyvät hänen ateistisella vakaumuksellaan. Vaikka Huhta ja Toivonen, molemmat, olemme ateisteja, niin yhteistyö välillämme ei tule vähään aikaan kysymykseen. 

Huhdan kirjassa mainitaan sana Jumala oudon harvoin. Kristus, Mestari, Hän ja Raamattu vielä harvemmin. Kaikki mainitaan todellisen tai näennäisen kunnioituksen osoittamiseksi isolla alkukirjaimella. Jeesusta ei mainita ollenkaan. 

Huhta ei käytä kotoisia lahtari- ja punikkinimikkeitä vaan mainitsee valkoisen ja punaisen osapuolen. Itse aseellisesta selkkauksesta hän käyttää nimikettä ”sisällissota”. Nimikkeitä kansalaissota ja vapaussota hän käyttää satunnaisesti. 

Huhta ei ota kantaa oliko sisällissodassa vähääkään uskonsodan piirteitä. Jos nyt syntyisi aseellinen selkkaus, jossa kirkolliset ja kirkottomat tahot olisivat vähänkin vastakkain, niin Huhta rientäisi kirkolliseksi sotapapiksi ansioitumaan lisää, pysytellen kuitenkin tykinkantaman ulkopuolella. 

Huhta rajoittaa tutkimuksensa koskemaan vain ev.lut. pappeja ja selostaa pelkästään ev.lut. pappien tekemisiä (s. 15). Kun papit tekivät punikeille pahaa, niin sitä tekivät yksin ev.lut. papit. Jospa ort. papit eivät tehneet punikeille pahaa siksi kun heitä oli niin vähän tai siksi, kun he olivat kiltimpiä kuin ev.lut. papit. Kirja ärsyttää ev.luteja enemmän kuin vapareita. Huhta on ev.lutien kannalta vikuriteologi. 

Huhta valittaa, että aikaisempi sisällissodan laaja tutkimus on yksipuolista. Hän väheksyy osapuolihistorioita (s. 25). Hän ei huomaa, että hän itse on osapuolihistorioitsija. Hän pönkittää ja ihannoi kirjassaan valkoisen osapuolen näkemyksiä ja toimia. Huhdan tietolähdevalikoima koostuu pääosin valkoisesta aineistosta. 

Kirjan papillisen ylimielinen, itserakas ja imelänsovinnainen ilmaisu on vaparille vastenmielistä. 

Huhdalta liikenee hitunen huomiota ja tuomiota Toivosen kirjasta ”Papit kansalaissodassa”. ”Liian helppoa on myös leimakirveen heiluttelu, poliittinen puhe uskonnon väärinkäytöstä tai kaikenlainen jälkiviisas moralismi.” ”Tosin tällainen pappiskäsitys tuli kuvaan toden teolla vasta 1960-luvulla, kun sotia kokematon, radikaaliksi itseään luonnehtinut sukupolvi tiesi entistä paremmin miten asiat olivat menneet. Syyttävä sormi on ollut myöhemminkin pystyssä, kun poliittisesti värittynyt harrastelijatutkimus on kaivellut 'liipasinpappien' tekoja ja toimia” (s. 25 ja 48). 

Huhta hypähtää oudosti kansalaissodasta 1960-luvulle nälvien tuon vuosikymmenen nuoret radikalistit. Monessahan sitä tietenkin Toivonenkin oli Pakanakilta ry:ssä mukana 1960-luvulla. Huhdalla ei ole omia kokemuksia 1960-luvulta koska hän ei ollut vielä silloin syntynytkään. 

Liipasinpapeista piti kirjoittaa 

Huhdan kirjan erityinen ansio on selvitys sotaan osallistuneista sotapapeista, liipasinpapeista ja liipasinpiispoista. Kiitokset Huhdalle tästä. Liipasin-nimikettä hän tosin ei käytä eikä pidä koko nimikkeestä. Tämän kirjoittajalta, Toivoselta jäi omassa kirjassaan yrityksistä huolimatta liipasinpapit selvittämättä ja tunnistamatta. 

Huhta kertoo, että valkoisen armeijan palveluksessa oli sisällissodan aikana seuraavat sotapapit, yhteensä 64 pappia: 

- Alander Oskar, Mikkeli 
- Aulis Kaarlo, Värtsilä 
- Björksten Thure, Kangasala 
- Borg Bror, Liminka 
- Cederberg Martti, Mikkeli 
- Danielsson Paul, Inkoo 
- Essen Väinö, Munsala 
- Gräsbeck Oskar, Turku 
- Haapanen Heikki, Heinola 
- Haapaniemi Lauri, Haapasaari 
- Hallikainen Emil, Kontiolahti 
- Halmesmäki Heikki, Viitasaari 
- Hannuksela Juhani, Nilsiä 
- Heikkilä Kaarle, Tohmajärvi 
- Heinonen Lauri, Sysmä 
- Helenius (Heljas) Lennart, Helsinki 
- Heliövaara Olavi, Ruovesi 
- Hjelt Richard, Hailuoto 
- Honkamo Hugo, Liperi 
- Hyvärinen Juho, Kuopio 
- Häyrinen Aatto, Lappajärvi 
- Immonen Robert, Rääkkylä 
- Itkonen Tuomo, Kittilä 
- Jalkanen Jalo, Kerimäki 
- Jokipii Aapeli, Ähtäri 
- Jussila Oskari, Ranua 
- Järventaus Arvi, Oulu 
- Kapiainen Taavetti, Suomussalmi 
- Kokko Mauri, Ii 
- Lehtonen Aleksi, Helsinki 
- Louhivuori Antti, Helsinki 
- Lounasheimo Kustaa, Pieksämäki 
- Malmivaara Arvi, Lapua 
- Malmivaara Väinö, Lapua 
- Martin Kustaa, Suomenniemi 
- Merivirta Arvo, Kuopio 
- Merivirta Matti, Kesälahti 
- Moliis-Melberg Gösta, Kruununkylä 
- Mustakallio Hannes, Viipuri 
- Mustala Niilo, Valkeala 
- Pentti Elias, Turku 
- Pohjannoro Frans, Orivesi 
- Pylvänäinen Teodor, Hirvensalmi 
- Pärnänen Anshelm, Joensuu 
- Pöyry Edvard, Ilmajoki 
- Rankala Eeli, Alajärvi 
- Rantanen Martti, Ylivieska 
- Rauhamäki Einar, Ruotsinpyhtää 
- Ristikankare Kaarlo, Jämsä 
- Salomaa Ilmari, Juva 
- Savelainen Martti, Paavola 
- Seppänen Jaakko, Haapajärvi 
- Sipilä Hille, Juankoski 
- Soinne Aatto, Oulu 
- Sovijärvi Kaarlo, Korpilahti 
- Svanberg Ludvig, Vilppula 
- Taipale Juuso, Joensuu 
- Tapaninen Leonard, Rovaniemi 
- Tiivola Rolf, Helsinki 
- Tuovinen Antti, Polvijärvi 
- Wallinheimo Juho, Mikkeli 
- Wallinmaa Yrjö, Kemin maalaiskunta 
- Wegelius Ragnar, Kitee 
- Virkkula Eino, Hailuoto 

Näistä valkoisen armeijan papeista oli Huhdan kertomuksen pohjalta ja Toivosen arvion mukaan lähes varmoja liipasinpappeja seuraavat 13: 

- Halmesmäki Heikki, Viitasaari 
- Helenius (Heljas) Lennart, Helsinki 
- Hjelt Richard, Hailuoto 
- Immonen Robert, Rääkkylä 
- Itkonen Tuomo, Kittilä 
- Järventaus Arvi, Oulu 
- Malmivaara Väinö, Lapua 
- Martin Kustaa, Suomenniemi 
- Mustakallio Hannes, Viipurin maalaiskunta 
- Pöyry Edvard, Ilmajoki 
- Svanberg Ludvig, Vilppula 
- Wallinheimo Juho, Mikkeli 
- Virkkula Eino, Hailuoto 

Liipasinpapilla tarkoitetaan tässä pappia, joka itse henkilökohtaisesti veti kansalaissodassa liipasinta tarkoituksin tappaa vihollinen. Olettamus liipasinpappeudesta perustuu siihen, että heidät on mainittu Huhdan sotapappiluettelossa. Lisäksi heillä oli seuraavaa taustaa: he ilmoittautuivat aikaisessa vaiheessa vapaaehtoisiksi sotaan, olivat käyneet Vöyrin upseerikurssin, olivat saaneet kunniamerkin tunnustuksena taistelussa osoitetusta miehuullisuudesta, jääneet armeijan palvelukseen sodan päätyttyä tai olivat papillisessa esimiesasemassa. Toivonen haluaa erotella liipasinpapit omaan karsinaansa siksi, kun he olivat omassa pappisjoukossaan kaikkein verisimpiä. 

Liipasinpappi Tuomo Itkosen muistelmien mukaan aseellisia pappeja oli ollut pitkälle toistakymmentä. 

Kenttäpappihallinnon päällikkönä Mannerheimin päämajassa toimi sotarovastin nimikkeellä Hjalmar Svanberg. Läntisen armeijan esikuntapappina toimi Arvi Järventaus ja itäisen Juho Wallinheimo. Svanberg, Järventaus ja Wallinheimo ovat liipasinpappeja esimiesasemansa perusteella. Lisäksi Järventaus myös veti liipasinta pusikossa. 

Luetteloon on lisätty lähes varmaksi liipasinpapiksi myös Edvard Pöyry, joka Huhdan taustakertomuksen valossa ei ole liipasinpappi. Viitataan Väinö Salmen raskauttavaan kertomukseen kirjassaan ”Olin punikki” (Salmi s. 237). Ja viitataan Toivosen kirjaan ”Papit kansalaissodassa” (Toivonen s. 164). Huhta ei ole perehtynyt Salmen kirjaan. 

Muut Huhdan luettelemat sotapapit kuin liipasinpapit toimivat sotilassielunhoitotehtävissä, aseellisina vartijoina tai vankileirien kasvatusjohtajina. Aseellinen vartija Huhdan kirjassa tarkoittanee pappia toimimassa ladatun aseen tai sotatarvikkeiden kanssa rintaman taustalla tai kotiseudulla. Jämsän kappalainen Kaarlo Ristikankare on kenties päässyt sotapappiluetteloon vartijana siksi, kun hän on lähettänyt Länkipohjan rintamalle lisää panoksia ja osallistunut ampumaharjoituksiin. Toivonen muistaa sotapappi Ristikankareen vastenmielisen naaman kansakouluvuosilta äitienpäiviltä. 

Huhta arvioi, että sisällissotaan eri tavoin merkittävällä tavalla osallistuneita pappeja oli enemmän kuin 50. Toivonen arvioi Suomen lähes kaikkien yli tuhannen ev.lut. papin toimineen tavalla tai toisella lahtareiden hyväksi ja puolella. Mainitsen luettelosta puuttuvan Jämsän kirkkoherran Johan Hovilaisen. Hän piti sotilashartaustilaisuuden valkoisille ja siunasi tapetut ja kaatuneet punaisetkin varmistamatta, että he olivat jumalaan uskovia. 

Liipasinpappi Lennart Heljas (Helenius) toimi 1939-1958 kansanedustajana, sosiaaliministerinä ja opetusministerinä maalaisliiton riveissä. Internetin kuva hänestä täsmää Toivosen lehtimuistikuvaan 1950-luvulta. En tiennyt tuolloin, että Heljas oli liipasinpappi. Siltikin mielikuvani jo tuolloin hänestä oli kielteinen, vaikka olin silloin vielä ev.lut. -kirkon jäsen. 

Huhdan mainitsemista sotapapeista Aleksi Lehtonen toimi myöhemmin arkkipiispana. Rivipiispoiksi etenivät aikanaan liipasinpappi Väinö Malmivaara sekä sotapapit Olavi Heliövaara, Leonard Tapaninen ja Yrjö Wallinmaa. Yhteensä viisi sota- / liipasinpiispaa. 

Myöhempi liipasinpiispa Väinö Malmivaara oli Lapualla Karhunmäen körttikristillisen kansanopiston johtaja. Hän määräsi opiston noin 30 miesoppilasta sotaan toimien itse ryhmän johtajana. Körttikaartista kaatui 10, haavoittui 8, ilmeisesti meni käpykaartiin 3 ja palasi takaisin opistolle noin 9. Väinö ja Arvi Malmivaara olivat kuuluisaa körttipappissukua. 

Liipasinpappien tappamista punikeista ei ole tietoja eikä tilastoja. On pääteltävissä varmuudella, että liipasinpapit tappoivat taisteluissa lukuisia punikkeja. Huhta voisi selvittää tämänkin puolen. 

Sota- / liipasinpapeista ei kukaan kaatunut taisteluissa. Kenties he osasivat suojautua paremmin. Tai kenties jumala, jos se on olemassa, varjeli heitä punikkien luodeilta. Vielä tulee mieleen sellainenkin syy pappien henkiin jäämiseen, että jospa he eivät menneetkään sellaiseen taisteluun, missä todellinen kuoleman vaara ja pikainen taivaaseen pääsy oli tarjolla. Ja näin he myös tappoivat punikkeja vähemmän. He valmensivat toisia sotilaita osallistumaan taisteluihin ja tappamaan punikkeja mahdollisimman paljon. 

Punikit tappoivat pappeja taistelujen ulkopuolella. Huhta luettelee tapetut papit alaviitteessä suurennuslasilla luettavalla tekstillä (s. 35). Ort. pappi Sakari Semljänitsin puuttuu luettelosta. Heitä on 11. Pohdinnan aihe on se, miksi Huhta piilottelee pappien tappoja. Pappien tapot on käytetyn kirjaotsikon alla keskeistä aineistoa. 

Einari Rauhamäki oli punainen pappi. Hän salli esittää kirkossa työväen marssin ja kansainvälisen ja johti punakaartiosastoa. Hän oli sotapappi vaan ei liipasinpappi. Hän pakeni Neuvostoliittoon ja kuoli pakkosiirrettynä Siperiassa. 

Pastori Sigfrid Sirenius oli punaystävällinen pappi. 

Lopuksi Huhta kertoo, että sotaan lähti innostuneita, vapaaehtoisia ja aatteensa elähdyttämiä miehiä ja palasi murtuneita, pettyneitä ja elinikäisen haavan tuntoonsa saaneita miehiä. 

Huhdan kirjasta ”Papit sisällissodassa 1918” ilmenee minkälaisia Suomen ev.lut. papit olivat ja mitä he tekivät 1918. He olivat valmiit äärimmäisiin toimiin poliittisten ja uskonnollisten tavoitteidensa toteuttamiseksi. Kun kirkosta eroaminen mahdollistui 1923, niin ev.lut. kirkosta erosi heti 23 000 henkilöä. Pappien toiminta kansalaissodassa lisäsi erojen määrää. Toisaalta pappien toiminta vähensi erojen määrää, koska lahtarit (ja papit) tappoivat kansalaissodassa ja sen jälkeen tuhansia potentiaalisia kirkosta eroajia. Tultuaan tapetuiksi he eivät tulleet erotilastoihin.

Raimo Toivonen
Jämsässä 6.1.2011