ma 19.4.2010 

Asevelvollisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia selvittävälle työryhmälle 
(PLM006:00/2009; 31.8.2009 - 1.10.2010; www.oikeusvaivelvollisuus.fi) 

Työryhmän tehtävänä on yhteiskunnan näkökulmasta arvioida järjestelmän toimivuuden turvaamiseen vaikuttavia kehityskulkuja sekä arvioida järjestelmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta nyt ja tulevaisuudessa. 

Puolustusvoimien tehtävän tukemiseen sillä on parantamisen mittareina 

-         asevelvollisuuden myönteisten yhteiskunnallisten vaikutusten lisääminen, 

-         asevelvollisuuden ja maanpuolustuksen kansallisen hyväksyttävyyden vahvistaminen sekä

-         asevelvollisuuden mielekkyyden ja motivaation edistäminen asevelvollisen näkökulmasta.

Haluan esittää työryhmälle yhdistyksemme näkökulman. 

Kerron kuitenkin ensin, että itse päätin jo 1960-luvun puolivälissä keskikoulussa ollessani kieltäytyä aseista pasifistisista syistä. Suoritinkin sitten aikanani siviilipalveluksen. Mutta en kuitenkaan nyt kirjoita työryhmän tehtävää vastaan, vaan työryhmän tavoitteiden puolesta. 

En koskaan ehtinyt kuvitella itseäni asevelvollisena puolustusvoimissa. Jos kuitenkaan en olisi päättänyt kieltäytyä aseista niin kuin päätin, vaan olisin valmistautunut palvelemaan aseellisena, olisin huomannut toisen seikan puolustusvoimista, jonka tähden olisin kuitenkin kieltäytynyt astumasta puolustusvoimien palvelukseen edes aseettomana. Nimittäin tietääkseni tuohon aikaan myös kirkkoon kuulumattomien varusmiesten oli osallistuttava kenttähartauksiin, muihin palvelukseen kuuluviin uskonnollisiin tilaisuuksiin ja sotilaspappien kirkollisille oppitunneille. Olisin siksi joutunut kieltäytymään puolustusvoimista ateistisista ja sekularistisista syistä. 

Nyttemmin kirkkoon kuulumattomilla varusmiehillä ei ole velvollisuutta osallistua tuollaiseen kirkolliseen toimintaan. Tältä osin asia on siis korjaantunut. 

Mutta (ev.-lut./ort.) kirkkoon kuuluvalla varusmiehellä on uudenkin Yleisen palvelusohjesäännön (7/2009) mukaan velvollisuus osallistua mainitsemaani kirkolliseen toimintaan. Tämä on vastoin yhdistyksemme ajamaa yhteiskunnan sekulaarisuutta. 

Velvollisuus osallistua kenttähartauksiin ja muuhun uskonnon harjoittamiseen vastoin omaatuntoaan rikkoo perustuslain pykälää uskonnon ja omantunnon vapaudesta. Peruskoulussa ja lukiossa perustuslakia noudatetaan tässä suhteessa; Opetushallituksen tiedotteiden mukaan oppilaan huoltajan/opiskelijan itsensä kirjallinen ilmoitus uskonnollisista tilaisuuksista omantunnon tähden kieltäytymisestä riittää. Asevelvollisuuden suorittaminen puolustusvoimissa merkitsee taantumista tässä kysymyksessä kouluun nähden. 

Velvollisuus osallistua kirkollisille oppitunneille vailla mahdollisuutta valita elämänkatsomustiedon opiskelua on vastoin perustuslain takaamaa ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä. Perustuslain mukaan yksilön velvollisuuksien perusteista on myös säädettävä lain tasoisesti. Mutta tuskin voitaisiin säätää erityistä kirkkoon kuuluvia varusmiehiä koskevaa lakia, jonka seuraukset vastaisivat perusopetuslaista seuraavaa uskonnonopetukseen osallistumisen pakkoa kirkkoon kuuluville peruskoulun oppilaille ja lukiolaista seuraavaa elämänkatsomustiedon opetukseen osallistumisen kieltoa kirkkoon kuuluville nuorisolukion opiskelijoille. Puolustusvoimien olisikin otettava mallia lukiolain seurauksesta, että aikuislukiossa jokainen voi valita vapaasti uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon opetuksen välillä; erityistä lakia ei selvästikään edes tarvittaisi. 

Toisaalta yhdenvertaisuuteen kuuluu syrjimättömyys, joten nämä muutokset eivät saisi johtaa puolustusvoimien elämänkatsomustiedon opetuksen muuttumiseen osaksikaan uskonnolliseksi, vaan opetuksen tulee edelleen olla tunnustuksetonta sen nykyisen kohderyhmän, kirkkoon kuulumattomien tähden. 

Sotilaspappien yksinoikeus elämänkatsomustiedon opetukseen sen sijaan, että tehtävä olisi keiden tahansa pätevien (siis oikeasti tehtävään kouluttautuneiden) haettavissa on vastoin yhdenvertaisuutta. 

Sotilaspapit kaatuneiden huollon opettajina eivät herätä luottamusta, koska kirkko pitäytyy kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamisen käytännössä kirkkojärjestykseen sen sijaan, että mukautuisi uuteen hautaustoimilakiin, jonka mukaan vainajan katsomus ja (oletetutkin) toiveet hautaamisesta ovat ensisijalla, jolloin mielestäni lähtökohtaisesti kirkkoon kuulumattoman hautaamisen tulee olla ei-kirkollinen, tunnustukseton, ellei vainaja ollut jättänyt todistusvoimaista ja siis kirjallista suostumusta kirkollisesti haudatuksi tulemiseen. 

Kaikista näistä asioista kantelin vuonna 2009 eduskunnan oikeusasiamiehelle (Dnrot 566/4/09 ja 3155/4/09). Kantelukirjeeni, pääesikunnan selvitykset ja lausunnot niihin sekä omat vastineeni näihin ovat luettavissa yhdistyksemme kotisivujen Kantelut-osaston kohdissa 9 ja 10. Kanteluni yhdessä erään jo vuonna 2008 tehdyn kantelun kanssa ovat ratkaistavina. 

Viranomainen, pääesikunta, ei halunnut oma-aloitteisesti korjata sitä, mitä kanteluissani vaadin sitä tekemään. Mutta näkisin, että työryhmän kannanotto kanteluideni tavoitteiden puolesta voisi lopulta taivuttaa puolustusvoimat, jollei eduskunnan (apulais)oikeusasiamiehen ratkaisu ole kanteluideni mukainen. 

On huomattava, että kanteluideni tavoitteiden toteutuminen olisi parannus kaikilla niillä mittareilla mitattuna, jotka kannanottoni aluksi lainasin ranskalaisin viivoin työryhmän tehtävistä. 

(Tämä kannanotto olisi sopinut huhtikuun kysymyksen 1 piiriin, mutta myöhästyin, sillä kysymys 1 oli kai sitten tarkoitettu vain huhtikuun alkupuoliskoa koskemaan. Siksi, ja muutenkin, lähetän sähköpostitse tämän kannanoton työryhmän sihteerille, everstiluutnantti Vesa Virtaselle pääesikuntaan koko työryhmälle välitettäväksi.)