Tämä kirjoitus sai alkunsa kulman kautta, vaivihkaa. Turussa julkaistiin vuosina 1940-1941 Vapaa-Ajattelija –lehteä. Sen numerot 1940:1-1940:2 toimittivat sanomalehti- ja kirjallisuusasiamies Vilho Kaisla (alk. Kaselius, 12.9.1897 Perniö-20.11.1950 Turku) ja Yrjö A. Helenius yhdessä. Numeron 1940:3 sekä loput numerot 1941:1-1941:2 Kaisla toimitti yksin. Siihen lehden ilmestyminen lakkasi. 

Tässä lehdessä julkaistiin yhteensä kolme Pentti Haanpään novellia: Sallimuksen sormi (VAJ 1940:1, 4), Kala (VAJ 1940:2, 7-8) ja Katkennut rukous (VAJ 1940:3, 7). 

Näiden lisäksi Kaisla julkaisi antologian Koneitten jyminästä I (Sosialistin Kirjapaino Osakeyhtiö, Turku 1940). Siinä julkaistiin Haanpään pappiskriittinen novelli Kahdet kasvot (s. 16-18) (Mf., HYK B 8097). 

Uskonto-, kirkko- ja pappiskriittiset novellit 

Nämä novellit herättivät kysymyksiä: Kirjoittiko Haanpää muita uskonto-, kirkko- tai pappiskriittistä novelleja? Minkälainen oli hänen näkökulmansa kristinuskoon, kirkkoon ja pappeihin? Minkälainen hänen maailmankuvansa ja -katsomuksensa muutoin oli? Oliko Haanpää ateisti? 

Kirjallisuuden tutkimus kertoo, että lyhytmuotoisille proosatuotteille on annettu monia nimityksiä: novelli, tarina, lastu (Aho), novelletti, uutelo, jaaritus (Nortamo), kertomus, jutelma, harjoitelma (Jotuni), juttu (Haanpää), fantasia ja impressio (Hälli), hämähäkki (Mannerkorpi) jne. (Kauppinen 1966, 96). Haanpää itse käyttää nimityksiä kertomus, juttu ja novelli jokseenkin synonyymisesti (Kinnunen 1982, 10). 

Haanpään kootuissa teoksissa on 318 novellia. Lisäksi hänen muistivihkoissaan on 17 novellia (Karonen (toim.) 1995, 7). Näistä 19:stä on tähän kirjoitukseen laadittu tiivistelmä. Lukija saa tietysti mehevämmän lukunautinnon lukiessaan kokonaiset novellit; niin hänen tulisikin tehdä. Tässä kirjoituksessa mainitut 19 novellia on luokiteltu sen mukaan kohdistuuko arvostelu niissä uskontoon (tarkemmin kristinuskoon) yleensä, kirkkoon (tarkemmin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon) vaiko papistoon tai pappiin (tietysti edellä mainitun kirkon papistoon tai pappiin). 

Havaintojen mukaan uskonto-, kirkko- ja pappiskritiikki on vähäinen, joskin selvästi tunnistettavissa oleva juonne Haanpään novellituotannossa. Kaikista novelleista noin viisi prosenttia sisältää mainittua arvostelua. Yksittäisiä ja vähäistä arvostelua ilmaisevia kohtia on joissakin muissakin novelleissa, muttei arvostelu tällöin ole novellin johtoajatus. Tarkasteluun on otettu mukaan myös novelli Sata körttiläistä. Se on jonkinlainen rajatapaus, siinä arvostelu vaimenee. Kertoja päätyy jopa arvostamaan körttiläisiä. 

Luokittelun tulos on, että noin 2/3:ssa (13/19) valituista novelleista arvostelu suuntautuu uskontoa kohtaan, mutta näistä viidessä on sekoittuneena aineksia, joissa arvostelu suuntautuu myös kirkkoa ja/tai papistoa tai pappia kohtaan. 

Pappiskritiikkiä on vajaassa puolessa (8/19) valituista novelleista. Näissä on melkein aina (6/8) mukana myös uskonto- ja/tai kirkkokritiikkiä. 

Kirkkokriittisten novellien joukko on pienin (6/19), noin kolmannes valituista novelleista. Tämänkin arvostelulajin novelleissa on melkein aina mukana uskonto- ja/tai pappiskritiikkiä.

Juho, Mikko ja Pentti Haanpää 

Pentti Haanpään (14.10.1905 Pulkkila-30.9.1955 Pyhäntä) isoisä Juho Haanpää ja isä Mikko Haanpää olivat molemmat sosiaalisia, yhteiskunnallisesti aktiivisia, monen taidon ja monen toimen miehiä. Sen sijaan Pentti oli luonteeltaan sulkeutunut ja salaperäinen omaan persoonaansa nähden. Hän ei juuri esiintynyt kirjallisissa toveripiireissä eikä ollut millään tavoin mukana julkisessa elämässä. Yhdistystoiminta ja yhteiskunnalliset riennot eivät häntä kiinnostaneet (Kauppinen 1966, 5). 

Näin hän kirjoitti asiasta myöhemmin: ”Minun lienee ylen vaikea päästä mihinkään ylen avomielisiin, pehmeisiin tunnelmiin. Sillä onko minulla koskaan ollut ystävää? Sellaista ystävää, jonka kanssa olisin seurustellut avoimesti ja vapaasti. Ei. Hyvä, että tuttavia.” (mts. 227). 

Mikko Haanpää oli uskontokysymyksissä erittäin vapaamielinen. Hän vaati kaikessa puhtaan totuuden esille tuomista ja teki Raamattuunkin omia huomautuksiaan (mts. 42). 

Poissa koulusta 

Vaikka koulutehtävät sujuivat Pentti Haanpäältä hyvin, hänen kansakoulunsa oli jäädä kesken, koska hän oli itsepäisesti poissa koulusta parin vuoden ajan (mts. 31). Jo koulupoikana hän suhtautui kriittisesti siihen, mitä koulussa opetettiin. 

Rippikoulussa 

Rippikouluaikanaan Haanpää teki katkismuksensa kanteen tarkkoja merkintöjä hyväksymistään kristinopin kohdista. Hänen katkismuksessa on mietelause: ”Missä ikinä on kristinuskoa saarnattu, siellä ovat ihmiset alkaneet viileksiä toistensa kurkkuja” (mts. 52). Yleensä katkismusta Haanpää kuvailee poikavuosien kiusankappaleeksi ja kaiken lukuhalun kuolettajaksi (mts. 87). Kapinallisuus auktoriteetteja vastaan ilmeni Haanpäässä siis jo lapsena (mts. 53). 

Luonto ja eläimet 

Koulussa hän oli luokkansa kiistaton johtaja kaikessa (mts. 54). Lapsesta lähtien hän oli myös suuri luonnon ja eläinten ystävä (mts. 56). Kala- ja marjamatkat olivat kirjailijalle mieluisia koko hänen elämänsä ajan (mts. 57). Sen sijaan tilan maatalous- tai muihin töihin Haanpää ei juurikaan halunnut osallistua varsinkaan armeijasta kotiuduttuaan joulukuun alussa 1926. Hän hankki rahaa kirjoituksillaan ja maksoi taloon ylöspidosta rahalla. 

Päättäessään koulunsa 22.5.1920 opettaja Okkonen antoi Haanpäälle parhaimman todistuksen, mitä koulussa siihen asti oli annettu (mts. 52). 

Petollisuus ja omavaraiset ajatukset 

Haanpää kirjoitteli nuorena Pääskynen-nimiseen lastenlehteen nimimerkillä Jousi. Lehden kysymykseen ”Mitä maailmassa eniten vihaat?”, hän vastasi: ”Petollisuutta! Mikä on sen inhottavampaa?” (mts. 66). 

Opintotoveri-lehden vuoden 1925 ensimmäisessä numerossa julkaistiin vastauksia kysymykseen mitä ainetta suositeltaisiin yhteisesti opiskeltavaksi opintokerhoille. Haanpää ehdotti ajatus- ja arvostelukyvyn kehittämistä. Sitä tosin ei voitu ottaa opiskeluaineeksi, koska sopivaa oppikirjaa ei ollut. Jopi Jousijoen (= Pentti Haanpää) kirjoituksen nimi oli ”Ajattelemaan ja arvostelemaan!”: ”Vasta omavaraisilla ajatuksilla me kykenemme seulomaan ja sulattamaan lukemamme ja käyttämään sen hyödyksemme. Ei ole oikein kuunnella tuota ´silmät kiinni ja suu auki´ oppia ja nielaista sitä mitä suvaitaan antaa. On / opittava harkitsemaan ja pitämään vain se, mikä hyvää on.” (mts. 86-87). 

Iltalehden ”sensuuri” 

Vuosina 1927-1928 Haanpää kirjoitti alakertoja Iltalehteen. Se oli kokoomuspuolueen, vuosina 1919-1930 ilmestynyt lehti. Hänen nimimerkkinsä oli Jatapuri, ja kirjoituksia ilmestyi seitsemän alkaen 5.11.1927 ja päättyen 28.1.1928 (mts. 297). 

Haanpää kertoo muistiinpanoissaan 20.1.1928 lopettavansa kirjoitukset, koska lehden toimitus niitä ”sensuroipi”. Hän ei halunnut olla ”kynärenkinä” (mts. 173), olihan hän vuoden 1927 maan menestynein nuori kirjailija (mts. 177). Loppukeväällä 1927 oli nimittäin ilmestynyt hänen esikoisromaaninsa Kolmen Töräpään tarina ja lokakuun alussa kertomuskokoelma Tuuli käy heidän ylitseen (mts. 127, 142). 

Iltalehden alakerroissa oli annettu huomiota opettajille ja papeille ja varsinkin papit saivat osakseen kärkevää arvostelua (mts. 174). 

14.1.1928 julkaistussa kirjoituksessa Haanpää käsitteli Iltalehden kannalta arkoja aiheita: verotusta ja pappeja. Pappeja koskeva kappale / oli pyyhitty pois. Käsikirjoituksen mukaan se kuului: ”Mutta joskus voi näittenkin paimenien käännähteleminen laumansa keskellä olla sellaista, että joku ylimielinen, syntinen jäärä, joka ei kunnioita aitoja, eikä piiskoja, eikä paimenien hyvää tarkoittavaa suurta viisautta, voi saada tilaisuuden töytäistä paimentaan käyrillä sarvilla takapuoliin ja saada hänet hetkeksi häpeällisesti pyllylleen ja kontalleen, karjansa kanssa samalle tasolle ja korkeudelle.” (mts. 174-175). 

Toinen muutos samassa alakerrassa kuului näin: ”Jos vuoden viljasadosta ei ravinnoksi ole, hankkikoon pappi sen toisilla ovelammilla keinoilla, kuten laumankin häätyy hankkia. Eli kiristäköön suolivyötään. - Onko tämä oikein? Vai eikö papin eli muun herran vainiota saa koskaan kohdata kato eli kuivuus.” (mts. 175). 

Antiklerikalisti vai ateisti 

Kauppisen mukaan Haanpää ei ”uskonnon kysymyksissä varsinaisesti ollut ateisti, mutta kylläkin antiklerikalisti” ja katsoo, että perimmäisenä syynä alakertojen lopettamiseen oli ”kyllästyminen, kirjailijan lyhytjänteisyys” (mts. 175). Haanpää ei olekaan mitenkään ohjelmallinen, mutta usko häneltä puuttuu. Siinä mielessä häntä voi kutsua ateistiksikin. 

Kinnunen kirjoittaa tästä: ”Kirjailijan kanta uskontoon on selkeä. Hän ei usko jumaliin, olivatpa nämä mitä tasoa tahansa.” (Kinnunen 1982, 261). Mutta uskonto voidaan ymmärtää, eikä se ole ivan aihe eikä tuomittavaa vilpistelyä (mts. 262). 

Ihmisen vuoropuhelu jumalien kanssa jää vajaaksi: jumalat eivät vastaa ihmiselle (mts. 263). Muttei uskonto ole arvotonta vilpittömälle. Se suo lohdutusta ja rauhaa kovassa elämässä sekä viimeisissä metafyysisissä kysymyksissä, ja uskosta riippumatta pyhä kirja antaa viisaita neuvoja (mts. 264). 

Realisti ja materialisti 

Yleensä Haanpään novellituotanto katsotaan hänen romaanejaan tasokkaammaksi poikkeuksena ehkä Noitaympyrä (1956), jota kirjailija itse piti parhaana romaaninaan ja joka ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Lyhyen kertomuksen taitajana hän on Suomen kirjallisuuden parhaita. Haanpään näytelmiä Kinnunen sanoo ”kehnoiksi” (Kinnunen 1982, 24). Runoja Haanpää ei kirjoittanutkaan. 

Haanpää on realisti ja materialisti. Raamatun ja tähän viittaavat sanat (mm. kirja, kirjakulta) hän kirjoittaa yleensä pienellä alkukirjaimella. 

Kauneuden ydin on luonnossa (Kinnunen 1982, 27). Kauniin Haanpää johtaa kirkkaudesta (mts. 28). Maailman esteettinen laatu vaikuttaa syvästi ihmiseen. Kristitylle kirkkaus ja kauneus tulisivat Jumalasta, uskonnottomalle kauneus tuottaisi jumalan (mts. 32). 

Kirjailijana Haanpää on ”maanläheinen” (mts. 39). Hänen työnsä edellytykset ovat ajatuksen voima ja ”mestarillisesti painosteltu ääni”, sanomisen taito (mts. 40). Elämässä huomio tulee kiinnittää henkiseen puoleen. 

Haanpään novelleissa viitataan usein Raamattuun. Se on kulttuurin tärkeä tunnusmerkki, kerronnan toinen ääni, sekä kohteena (pilkka, rienaus, iva, ironia), että aseena tekopyhiä vastaan (mts. 41, 46-47). Hallitseva kerronnan puhetapa on epäily, ja tiedonkäsitys on ankaran kokemusperäinen (mts. 61). 

Tämä on ainoa elämä, ei tule toista kuten kristitylle (mts. 272). 

Yksilöllisyys ja ilo 

Haanpään maailma on korosteisen yksilöllistä (mts. 99). Kirkko varjostaa seurakuntaa ja ihmisen elämää (mts. 155). Kirjailijan ihanteena on elää yksinkertaista elämää ja voima elää millaista elämää tahansa (mts. 189). Uskonto vetää vastakkaiseen suuntaan. Se vaatii ilon tukahduttamista (mts. 211) ja on totinen instituutio, kuten armeija (mts. 212). Tällä vakavuudella ja synkkyydellä on vastarintaliike. Ilo viihtyy siellä (mts. 213). 

Haanpään maailmassa humoristinen näkemys on oikea näkemys (mts. 244). 

Syyllisyys

Ihminen ei voi tehdä syntiä, koska ei ole jumalaa (mts. 300). Haanpään henkilöt eivät yleensä tunne syyllisyyttä, vaikka heillä on omatunto (mts. 292). Ruman ja pahan elämykset koetaan pysyvästi kauniissa ja puhtaassa maailmassa. Tähän kätkeytyy alituinen syytös ihmistä vastaan. Hän on syöpäläinen maapallon pinnalla ja hänen jälkensä on likainen (mts. 322). 

Ihmisen ahtaat rajat 

Haanpään arvomaailma suuntautuu pääosin teknistyvää ja byrokratisoituvaa maailmaa vastaan (mts. 324). Ihmisen rajat ovat ahtaat. Yhtäällä on eläin. Ihminen on vaarassa sulautua siihen olomuotoon ja sitä on kartettava. Toisaalla on kone, yhtymä, osakkeenomistaja, valtio, joiden osaksi ei tule liukua. Näiden välissä on oikea tie, ihanne: yksinkertainen ja vapaa elämä, mikä on vaikea saavuttaa (mts. 324-325). 

Ihmisen on täytettävä Haanpään maailmassa kovat ja monimutkaiset ehdot, jottei jäisi onnettomaksi. On puhdistettava taivas ja luovuttava jumalista sekä kartettava illuusioiden labyrinttia. Olisi oltava luonnostaan voimakas ja sitkeä sekä henkisesti niin kehittynyt, että ymmärtää yksinkertaisen elämän nautinnon ja koneiden uhkan (mts. 325). 

Onko tällainen epäilijä ja analyytikko tärkeä henkilö? Maailma onkin arvoitus. Ei ole ketään, joka tietäisi kaiken. Ihminen, tämä enimmäkseen ruma olento, tietää eniten, jotain (mts. 326). 

* * * 

Kootut teokset 1 

1. Vanha toveri, KT 1, s. 284-288. Uskontokriittinen novelli. 

Vauraan talon portailla istui talon isäntä, Jussi Napero. Kulkija saapuu, Marnan poika Rasnakaisesta, jonka Jussi, hänkin Rasnakaisesta, tunnistaa. Isäntä ei ole aikoihin käynyt kotikylässään (s. 284). Hän alkaa kertoa vanhoja muistojaan. 

Naperon vanhemmat olivat uskovaisia, jotka kasvattivat lapsiaan ”kurituksessa ja Herran nuhteessa” (s. 285). He olivat lukeneet ”kirjasta” (tarkoittaa Raamattua): ”joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa”. Oven päällä, seinän raossa olikin aina varpuja. 

Jussin Antti-veli oli pieni ja Ville-veli kivulloinen, joten Jussi sai maistaa vitsaa useimmin, sai ”kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen”. Kuitenkin hän sanoo, että se oli hänelle hyväksi, onneksi. Hänelle sopi antaa vitsaa, kun hän oli iso, terve, puri hammasta eikä hevin parkunut. 

Myös kodin vanha muori oli kuritusmyönteinen yllyttäen Jussin vanhempia kurittamaan poikaansa. Kuitenkin Jussi sanoo, että kasvatuksen olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen tehotakseen (s. 286). Hänessä oli vielä jäljellä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä. Siksi hän lähtikin Rasnakaisesta pois. 

Hän oli tullut nykyiseen taloonsa renkipojaksi (s. 287). Koska oli saanut kolminkertaisen kasvatuksen, hän palveli renkinä nöyrästi, kunnollisesti ja vääntyi kotivävyksi, sillä talossa oli nuori tytär. Myöhemmin appiukko, Jussin vaimo ja heidän poikansakin kuolivat. 

Kyläläiset sanoivat, että Jussi oli tappanut neljä-, viisivuotiaan poikansa pieksämällä. Mutta Jussin mielestä pojassa oli alkanut jo näkyä ”synnin elkeitä”: ”juonitteli ja maurusi”. Jussi ajatteli, ettei kuritus tällekään olisi pahaksi. Hän sanoi, että poikansa kuoli omaa huonouttaan, tautiin. Jussilla ei ollut siitä tunnonvaivoja, koska hän kuritti poikaa ”vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen”. 

Novelli on kristillisen kasvatuksen arvostelua. Päähenkilö oli saanut sitä osakseen ja kasvatti poikaansakin sen mukaisesti. 

Kootut teokset 2 

1. Kertomus kirjantekijästä ja isäntä Paalikista, KT 2, s. 314-316. Uskontokriittinen novelli. 

Uskovaisen isäntämies Paalikin naapurissa asuu kirjantekijä. Paalikki katsoi miehen ”suunnattoman joutilaaksi” (s. 314). Mies sai rahaa ”joistakin jumalattomista ja hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut”. 

”Ja sitten ei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan.” Mies makasi, nousi keskellä päivää tekemään urheilutemppuja, söi, joi, tupakoi, istui illalla portailla ja soitti hanuria. Paalikki itse taas joutui työskentelemään ja hänellä oli lisäksi ”huolta sielunsa tilasta”. Kirjantekijää eivät Jumala ja Piru näyttäneet rasittavan. 

Paalikki korjaa heinää, tekee lujaa työtä, mutta kirjantekijä ottaa aurinkoa rannassa, / porikoi vedessä, nostelee ja pudottelee järveen isoja kiviä, soittaa hanuria, lepää (s. 315). Paalikki tuntee närää. Mikä lintunen ja kukkanen, joka ei huomisesta huolehdi, tuo kirjantekijä on? Paalikki moittii Jumalaa, joka sallii tuollaisen elää. Lopuksi Paalikki antaa ”kirjantekijän ilmi viranomaiselle lakien ja asetusten rikkeestä”. Asia ei kehity. 

Paalikki on pettynyt, kun kirjantekijä sanoo isännän oikeastaan syyttäneen Jumalaa, ”koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan hanuria”. (s. 316) Kirjantekijä teki kirjoituksia, joissa Paalikin hahmo teki elämäntoilauksia Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Niistä tuli rahaa, kirjantekijä rikastui ja tuli yhä ylimielisemmäksi. 

Paalikin usko ei kestänyt ja hän ”kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista”. Mutta sitten tuli katumus. Uskonveljet neuvoivat häntä sopimaan asiat riitaveljensä kanssa ja niin tämä teki, syntyi uudestaan. ”Synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on antaa anteeksi.” 

Novellin arvosteleva kärki kohdistuu siihen, että uskovaisen on vaikea rakentaa ”pysyväistä majaa”. Sielunpohjalla on tieto, ”että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on antaa anteeksi”. 

2. Jaakopin paini, KT 2, s. 340-344. Uskontokriittinen novelli. 

Kylään tuli kaiketi merillä ja vierailla mailla kauan ollut outo mies, joka osti mökin ja eleli omissa oloissaan (s. 340). Sitten mies oli mennyt tilaisuuteen, jossa puhui seurakunnan pappi sanoen lopuksi: ”Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.” Kyläläiset puhuivat tästä paheksuvasti. 

Ei tiedetty, että miehen aivoissa risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset (s. 341). Kärsivä Jeesus kuitenkin tiesi kaiken, myös ”pääsevänsä ruotopuolelle”, vaikka vähäisen ajan kärsisikin ihmisten pilkkaa. Mutta mies voisi kärsiä ja kuolla vähin äänin, tekemättä siitä suurta numeroa. Eikä hän häiritse ihmisiä näiden jokapäiväisissä askareissa ”kuten Jeesus teki” (s. 342). 

Mies kantaa jokaisena kesäpäivänä suolta suuren kannon pihaansa, pilkkoo ja pinoaa sen. Hän käy Jaakopin painia Jumalan kanssa. Miestä pidetään hulluna. Hän sanoo kokoavansa tervaskantoja ”tuskan päivän varalta” (s. 343). Kuluu kymmenen vuotta. 

Ennen juhannusta mies latoo puista ympyriäisen, onton rovion. Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa taskustaan setelipinkan puhellen: 

”Katsos, tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi laulun ja kuulutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä kenellekään, enkä kaipaa todistajia.” 

Mies kilvoittelee Jumalan kanssa. Hän astuu rovioon, palaa ja kuolee. Kyläläiset arvelevat, että tapahtui vahinko tai mies tappoi itsensä, kun rahat loppuivat (s. 344). Toiset taas luulivat, että mies oli maailman rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Kukaan ei olettanut, että kyseessä oli Jaakopinpaini Jumalan kanssa. 

Novellin arvostelu kohdistuu yhtäältä kristilliseen ajatukseen kilvoittelusta Jumalan kanssa ja toisaalta siihen, että kyläläisten arvelut tapahtuneen syystä menevät metsään. Mies ratkaisi mielessään olleen suuren ristiriidan. 

Kootut teokset 3 

Ei uskonto-, kirkko- tai pappiskriittisiä novelleja. 

Kootut teokset 4 

1. Kärnän-ukon kuolema, KT 4, s. 159-163. Uskonto- ja pappiskriittinen novelli. 

Kärnä on huonona ja hänelle oli menty hakemaan pappia. ”Pappiin on turva Kärnälläkin, vaikka se on ikänsä niitä noitunut …” (s. 159). 

Kertoja on ”pahainen pojankääry”, jonka sydän tykytti: ”… nyt tekevät Kärnälle vääryyttä! Nyt kun hän on sairas ja avuton, tahdotaan loukata ja häväistä häntä tuossa muodossa: kyyditsemällä hänen vuoteensa ääreen pappi. Mitä noilla ihmisillä oli Kärnän-ukkoa vastaan, että heidän naamansa nyt saivat tuollaisia tekopyhiä ja ilkeitä ilmeitä?” 

Kärnä oli vihannut ryssää ja pappia kertoen heistä juttuja. ”Eikä niin sairasta ollut, joka olisi ollut niille nauramatta.” Pappeja Kärnä piti ryöstäjinä, ”… missä vain ihminen oli saanut kapan kylvetyksi, sinne oli hiipinyt pappi kintereillä ollakseen osilla.” 

Kertoja haluaa nähdä Kärnän, ”… ukko Kärnä oli ystäväni, ja olin siitä ylpeä.” (s. 160) Kärnä oli kertoillut pojalle ”hieman sopimattoman jutun ryssästä ja kissapököstä tahi kansansadun papista ja lukkarista.” 

”Oletteko kutsuttaneet papin?”, kysyy poika arasti ja hiljaa. - ”En. Puhutaanko niin?” 

Tällöin talon vävy sekaantuu asiaan: ”Kyllä pappi käypi.” … ”Saisi se sydän vähän pehmetä, kun on kuolema edessä ….” (s. 161). 

Tytär ja vävy seisovat ja näyttivät hurskailta. He perivät talon ja olivat jo usein ajatelleet, että ukko eli liian kauan. Kärnän jutut ja unennäöt olivat haavoittaneet heitäkin ja he halusivat kostaa. ”Pappi tulee vuoteesi ääreen, mutta etpä pysty enää kiroamaan ja möyryämään, etkä kääntämään kieltäsi taitaviin ja monimerkityksellisiin sanoihin. Ja kylille leviää tieto, että pehmenipä Kärnän-ukonkin ruoto: pappiin oli turva …”. 

Kärnä puolustautuu sanoen, ettei ole heikkoja eikä kuolevia koskaan pilkannut. 

Pojan sydämen täytti ilo ja ylpeys. Kärnän selkäruoto oli tallella, oli hyvä tietää, että ihminen osaa kuolla. Hän sanoo pojalle: ”Kyllä minä vielä yhdestä papista selviän. Pysy täällä, poika, ja katso ja kuuntele …”. 

Pappi kuvataan mustatakkiseksi, lihavaksi ja laupiaan sileänaamaiseksi. Kärnän-ukko kuvataan papin vihamieheksi ja ”melkein umpipakanaksi” (s. 162). 

Papin sanottua, että ”Hän on kuollut teidänkin syntienne puolesta”, Kärnä vastasi: ”Hoo! Onkos taas jokin mahtimies kuollut? Minä en ole kuullutkaan …”. ”Ei vaikuta puhua. Sairas hourii…”, sanoi pappi. ”Tuommoista se on, kun ei tule sanomalehtiä! Ei sitä tiedä eikä kuule mitään …”, puheli Kärnän-ukko, jolloin pappi lähti ”hieman pahantuulisen näköisenä”. 

Kärnän-ukon kasvoille levisi voitokas, raukea hymy / ja pojan sydän ”vapisi ilosta ja ylpeydestä” (s. 162-163). ”Elämä ei ollut sittenkään rumaa, jos se luhistikin ruumiin ja teki sen rumaksi ja raihnaiseksi. Sillä syvältä, syvältä kumisi sittenkin miellyttävä ja hyvä ääni, miehen ääni, kuten kirveenisku hirteen.” Revontulet säväköivät ja säihkyivät taivaalla ja sinä yönä Kärnän-ukko kuoli. 

Novelli on uskonto- ja pappiskriittinen. Arvostelun kärki kohdistuu siihen, ettei kuolevakaan ihminen saa kuolla rauhassa ja tavallaan, vaan uskovaiset ja papit koettavat häneen yhä vaikuttaa. 

2. Juhannushuvien jatko, KT 4, s. 263-270. Uskonto-, kirkko- ja pappiskriittinen novelli. 

Napes sai juhannushuveissa tapahtuneesta pahoinpitelystä muutaman kuukauden vankeustuomion. Oli talvi ja hän oli matkalla linnaan. Hevoskyydillä Napesta vietiin, raudoitta. Vankiasemalla hänelle haluttiin pistää hilut kinttuihin, muttei niin tehty. Hevosen väsyessä kuski nousi kävelemään ja ärisi Napekselle: ”Kävele sinäkin, roikale!” - ”Ei tuumaakaan!”, vastasi Napes, ”Minä kuljen kruununkyydillä …” (s. 264). 

Seuraava vanginvartija tarjosi taas rautoja ja ne pantiinkin jalkoihin, mutta Napes sai riitelemällä pitää kätensä vapaina. Hän oli maalaispirtissä. Illalla karjapiika tuli sisään ja Napes alkoi jutella tämän kanssa. Piika riisuuntui, meni sänkyynsä, ja Napes sanoi, että hänen penkkinsä oli perin epämukava yötilaksi. ”Asiaankuuluvan kursailun” jälkeen piika teki Napekselle tilaa vuoteessaan. Piika oli ”pehmoinen, kuuma ja huokaileva”. 

Vankilassa Napes tapaa ”pääpirun”, Kölö-Pietarin. Hyvän yön toivotukseen on vastattava ”jumala antakoon!”, ja Napes vastaa näin, vaikka se ”kivisteli hänen sydäntään kuten veitsen viillos” (s. 267). 

Sepelityömaalla vartija haukkuu vankeja. Tämä vartija on vihattu vankien keskuudessa. Napes pääsee sitten räätälintöihin ja saa nukuttua ilman, että vartijat sitä huomasivat. 

Vartija koettaa toimittaa Napeksen kylpyyn kuppatautisten kanssa, mutta Napes vältti kylvyn ja valitti asiasta vankilan lääkärille. Vartija puhui tämän jälkeen Napekselle ”ikäviä”. 

”Mutta enimmän sisua vaativat pyhäpäivän jumalanpalvelus ja pappi. Tämä, Kaljupää-Aapeli, aloitti saarnansa, että te / huorat ja varkaat ja murhamiehet … ” (s. 268-269). Tätä oli vankien kärsittävä, mutta ”… sydämessään vankiraukka ajatteli, että kirkonnaula pitäisi päähäsi lyödä …. Nämä pitkäjäykkiset jumalanpalvelukset olivat hirmuisinta vaivaa ja kidutusta.” 

Vapaus ja kevät koittaa. ”… vapaus! Nyt hän ymmärsi sen sanan merkityksen, nyt hän ymmärsi, miten rikas hänen elämänsä oli ollut kaikessa köyhyydessään.” (s. 270). 

Novellissa on uskonto-, kirkko- ja pappiskriittinen ajatus: Vankeihin kohdistuva kiusanteko on pienempi paha kuin joku uskonnollinen, pakollinen tapa ja pakollinen jumalanpalvelus. Jälkimmäiset ovat henkilökohtaisia vapaudenrajoituksia kuten koko vankilatuomio. 

Kootut teokset 5 

1. Kahdet kasvot, KT 5, s. 144-146. Kirkko- ja pappiskriittinen novelli. 

Suutari teki mökissään saappaita kirkkoherralle. Suutari ”kuului kyllä ikään kuin toiseen maailmaan, oli toisen hengen lapsia, vieläpä sellainen, joilla ei juuri toivoa ole. Sen kirkkoherra tiesi kyllä tarkoinkin.” (s. 144). 

Tässä voi olla viittaus siihen, että suutarin ammatti oli itsenäinen ja heidän joukossaan oli esim. ateisteja kuin myös sosialisteja ja anarkisteja, jotka usein olivat kirkon arvostelijoita. 

Suutarit olivat tiedonhaluisia ammattimiehiä ja itsenäinen ammatti tarjosi heille enemmän vapautta, ajatuksen ja myös sanomisen vapautta. Tätä vapauttaan suutari olikin käyttänyt. Siihen Haanpää vihjaa näin: ”Jos tämä käsityöläinen oli nyt joskus ajatellut ja maininnutkin sitä ja tätä, niin kirkkoherran saapuminen hänen työpaikoilleen on tuskin silti mitään ikeen vetämistä epäuskoisen kanssa …” (s. 144). 

Kirkkoherra oli vain suutarin asiakas, ei mikään yhteistyökumppani. 

Kirkkoherrasta sanotaan, että hänellä oli ”kelmeät kasvot”. Kuitenkin hän oli moninaamainen, kasvojen ilme saattoi vaihtua äkkiä. 

Suutari oli nähnyt talouspulan. Sen aikana kunta taisteli keuhkotautia vastaan pyytäen raharikkaalta seurakunnalta lainaa keuhkotautiparantolan rakentamiseksi. Tällöin kirkkoherran kasvot olivat valtuustossa ”arvokkaat, järkimiehen kasvot, laskeskelevan liikemiehen kasvot” (s. 145). Seurakunta tarvitsi rahansa kirkonrakennuksiin ja muihin kuluihin eikä ollut luvallista käyttää seurakunnan varoja tarkoituksiin, joihin ne eivät ole aiotut. Ei saa ”ottaa lasten leipää ja heittää penikoille”. Seurakunta ei lainaa myöntänyt, parantola jäi rakentamatta. ”Lauhkea tyytyväisyys nousi kirkkoherran lihavahkoille kasvoille.” 

Samana päivänä suutari näki kirkkoherran toiset kasvot, kun tämä puhui nuoren ja köyhän, keuhkotautiin kuolleen tytön haudalla. Kirkkoherra ”aivan itkuavääntäen saarnasi turmiosta, jonka keuhkotauti aiheuttaa tunkeutuessaan koteihin.” Suutari tuijotti ällistellen kyyneleitä, jotka vierähtivät kirkkoherran poskille. 

Suutari koetti vaivihkaa päästä juttuun kirkkoherran kanssa, muttei onnistut. Kiireinen kirkkoherra poistuu suutarin mökistä. 

Novelli on kirkko- ja pappiskriittinen. Arvostelun kärki kohdistuu seurakunnan rikkauteen ja kirkkoherran penseyteen kunnan kanssa tehtävää yhteistyötä kohtaan terveydenhoidollisessa kysymyksessä. 

2. Ensimmäinen synti, KT 5, s. 296-299. Uskontokriittinen novelli. 

Isäntä oli ottanut kulkevaisen suutarin taloon töihin. Outo ihminen oli talossa tapaus. Alle kymmenvuotias Anttikin seurasi suutarin työskentelyä. Suutari oli ”suustaan pääsevä mies”, jolla juttuja riitti (s. 296). 

Antin mielestä suutari oli ”viehättävä ihmemies”, sillä suutarilla oli pussi, jonka suusta pisti näkyviin viulun kaula. Antti tiesi, että se oli ”soittokoje”. Hän toivoi, että suutari soittaisi sitä, mutta se oli turha toivo. Antin äiti, talon emäntä, oli ”niin sanottuja uskovaisia ihmisiä. Ja soitto, peli, oli kauhea asia, synti, maailmallista koreutta, josta taivaan isäkin rankaisi raskaalla kädellä” (s. 297). 

Antti ei ollut koskaan kuullut viulun ääntä ja viulu oli ensimmäinen, jonka Antti oli nähnyt. ”Niin oli äiti saanut varjelluksi lapsensa maailman pahuudelta.” Viulustakin näkyi vain pää ja Antti olisi tahtonut nähdä viulun kokonaan. 

Kertoja arvelee äidin ajatelleen, että suutari oli maailmankulkija, joka puhuu paljon turhia ja jumalattomiakin. Usein äiti sanoi Antille: ”Pois, poika, sieltä nokottamasta! Syltä sijaa suutarille!” Mutta heti ensi tilassa Antti palasi suutarin luo. 

Lauantai-iltana hän kuuli, että kylvyn jälkeen mennään johonkin ”torpukaiseen”, keitetään kahvia ja suutarin / pitää olla viulu mukaan ja soittaa. ”Se käypi päinsä siellä suruttomissa mökeissä, joissa elämä ja maailma otetaan väljästi.” (s. 297-298). 

Antti karkasi miesten jälkeen pimeään syysiltaan. Mökkiin päästiin ja suutari tarttui viuluun: ”Mitä ääniä, mitä mutkia ja liverrystä: kaikki taivaan linnut olivat tehneet pesänsä suutarin viuluun. … Oliko tämä sitä syntiä? Antti ei tietänyt. Ei hän sellaisia edes ajatellut, vaan unohtui kuuntelemaan, ahmimaan, katsomaan …” (s. 298). 

Paluutie oli surullinen, koska Antti tiesi, että ”kaikesta maailmallisesta ilosta ja nautinnosta on kalliisti maksettava”. Miehet surkuttelivat häntä salaisesti pilkaten: ”kaikkia tuhlaajapoikia ei oteta vastaan soiton ja hypyn kanssa …”. 

Äiti odotti murhemielellä, ihan itkeskellen: ”…nyt jo poika synnintiellä, kuuntelemassa jonkin pirunviulun kitinää. Suuri häpeä tämä oli hänelle, uskoa tunnustavalle äidille.” ”Suuri tuska ja hätä oli hänen sydämessään, eikä hän aikonut vitsaa säästää ja vihata lastaan. Rakkaalla ja raskaalla kädellä hän sitten rapsutteli karahkalla poikansa paljaita pakaroita, niin ettei vähän ollut. … Näin sitä soitetaan!” 

Antti ajatteli, että jos viulunsoitto oli synti, niin silloin synti oli kaunis, iloinen ja miellyttävä asia, mutta jumalisuus ja hurskaus oli pahaa ja pelottavaa. Hänen mielessään syttyi kapinamieli aikuisten hirmuvaltaa vastaan ja hänen sydämeensä jäi katkeruus. Hän oli saanut synnin palkan ja ”jotakin oli särkynyt ja kuollut”. 

Novelli on uskontokriittinen. Arvostelun kärki kohdistuu viulunsoiton pitämiseen syntinä ja kristilliseen kasvatusasenteeseen. 

Kootut teokset 6 

1. Sallimuksen sormi, KT 6, s. 59-61. Kirkkokriittinen novelli. 

Väsynyt komppania tahraisissa lumikaavuissaan marssi kylään ja majoittui kirkkoon. Kirkko kohosi ”kummitusmaisena ja se oli tietenkin kylmä, kuten tavallisesti.” (s. 59). 

”Joissakin väsyneissä aivoissa vilahti ajatus, että kirkko oli aina tuntunut hänestä kolealta ja liian juhlalliselta, vieraalta. Mutta nyt tämä tuntui kodikkaalta ja tarpeelliselta, hyvältä huoneelta, ihmisten hirsihuoneelta. Eikös oltukin mainittu, että kirkot olisi pidettävä sodan aikana auki rukoileville. Niinköhän? Joltakin hollilta ajatellen tuntui johdonmukaisemmalta pitää kirkot kiinni silloin kun sotaa käydään. Rauhaahan niissä piti julistettaman … Mutta hyvä oli, että ne nyt olivat auki, ellei rukoileville, niin nukkuville. Jos noilla penkeillä lienee ennenkin uinahdettu, niin se lienee ollut sitä synnin unta, eikä tällaista tarpeellista ja otollista …” (s. 60). 

Vihollisen pommikoneet tulevat ja pudottavat pommeja. Komppania pakenee kirkosta maastoon. Kirkon ”kummitusmainen” torni ja osa seiniäkin luhistuu. Lepopaikka meni ja monta lepääjääkin sai surmansa. 

”… olisi ehkä myöskin syytä kirjoittaa, että sallimuksen sormi on osoittanut, että kahta se ei kärsi yhtä aikaa: maineikasta sotaa ja mahtavia kirkkoja.” (s. 61). 

Novellissa kirkkorakennus kuvataan kielteissävyisesti, vaikka nyt se oli ”tarpeellinen” tarjotessaan suojaa ja lämpöä väsyneille sotilaille. 

Ironinen jännite on myös kirkossa vietettyjen unien välillä: jos aiemmin oli kirkonmenojen aikana uinahdettu kirkon penkillä, se uni oli synnin unta, mutta nyt sotilaiden uni oli tarpeellista ja otollista. 

Rauhansanoma, jota kirkon kaiketi pitäisi julistaa, ja sota ovat samoin keskinäisessä ristiriidasta. Pitäisikö kirkot panna kiinni sota-ajaksi? ”Mahtavat kirkot” ja ”maineikas sota” asettuvat kilpailijoiksi, joita ”sallimuksen sormi” ”ei kärsi yhtä aikaa”. Kun sota näytti voimiaan, kirkko vaurioitui. Arvostellaan sitä, että kirkko ja kirkollinen elämä jäävät toissijaiseksi tosielämän paineessa. 

Kootut teokset 7 

1. Urakkakirkonkävijä, KT 7, s. 91-95. Uskontokriittinen novelli. 

Talvi tuli ja satoi paljon lunta, joka teki lähtemisen kirkkoon hankalammaksi. Mäen isäntä, kunnallislautakunnan puheenjohtaja, tunsi kuitenkin tärkeäksi, että kuulutukset ja uutiset tulisivat kylään ja hänen korviinsa (s. 91). 

Hän keksii myydä urakalla kirkonkäynnin ”vähimmän vaativalle”. Muut isännät kutsutaan koolle ja pidetään urakkahuutokauppa (s. 92). Toimen ottaa hoitaakseen eräs nuorenpuoleinen talokas, ”kevyt ja melkoisen suruton luonnoltaan, sekä ripeä suksimies että hyvän hevosen omistaja.” Vuotuinen meno oli 12 markkaa, joka maksettaisiin ylimääräisenä verona, manttaalin mukaan. Toimi alkoi uudelta vuodelta. 

Urakkakirkonkävijä istuu jokaikinen sunnuntai kirkonpenkissä, mikä herättää vanhan rovastin tylsistyneen huomioky- / vyn. (s. 92-93). ”Mikä tuota miestä vaivasi? Minkä kutsumuksen Jussi Korkatti Mäen kylästä oli tänä talvena saanut?” ”Siinä se vain istui ja näytti tavalliselta synteihinsä paatuneelta ihmiseltä, jolla on ikävä olla.” Rovasti miettii: ”Ehkäpä sana sittenkin vaikutti?” 

Korkatti tuntee olonsa epämukavaksi, kun rovasti silmäili häntä pitkään ja tutkivasti. Hän ”syventyi tutkimaan penkkien ja seinien yksityiskohtia, ajatteli hevoskauppaa, … , mietti, että seuraavalla kirkkomatkallaan hänen on tuotava pyssynsä sepille, … tuumiskeli jos jotakin päästäkseen ikävästä tunteesta, että hän istui siinä eräänlaisena pettäjänä, istui, vaikkakin vanhassa ja vahvassa kirkonpenkissä, ikäänkuin pilkkaajat istuvat … . Sillä Mäen kylän uuras kirkonkävijä ei tuntenut olevansa / kirkonkipeä eikä jumalansanan vaivainen.” (s. 93-94). Hän odotti vain kuulutuksia. 

Urakkamies oleskeli mielellään ulkosalla saarnan ja muiden kirkonmenojen ajan ja pujahti sisään kuulutuksia kuulemaan. 

Keväisin Korkatti oli intohimoinen linnustaja ja myöhästyi kerran kirkonmenoista. Mäen ukko arvaa, että hän on ollut metson soitimella. Lisäksi hän nuhtelee kirkonkävijää, kun tämä kirkkomatkoillaan aikaili missä sattui ja pujahti paikalle vasta kirkonmenojen päätyttyä. 

Korkatti vastasi, että palkkakappansakin ovat vielä saamatta. Isännät olivatkin ”ylen vastahakoisia ja hitaita” palkka-asioissa (s. 95), ”kun kirkon- ja esivallan kuulutukset tulivat aina tarpeeksi ajoissa talonpojan korviin. Niissä ei kuitenkaan koskaan olut mitään tulopuolta ja antia lupaavaa … .” 

Urakkakirkonkävijä lopettaa kirkkomatkat kesken vuotta, eikä uuttakaan urakkakirkonkävijää valita. Vanhan rovastin ”mieli sai rauhan”. 

Novelli on uskontokriittinen. Kirkonmenoja tärkeämpiä ovat kuulutukset. Sana ei vaikuta. Urakkakirkonkävijän palkkaaminen on yritys järkiperäistää tiedotustoimintaa. 

2. Sata körttiläistä, KT 7, s. 109-111. Novelli, jossa uskontokritiikki vaimenee. 

Kertojana on maankulkija. Sata ”mustansynkeää” körttiläistä oli tarttunut kuokkaan, oli talkoot (s. 109). He lavensivat köyhälle uskonveljelleen peltomaata. 

Maankulkijalle toimelias körttiläisjoukko oli uutta. Hän tunsi heidät ”vain sanan ääressä pitkillä lautapenkeillä pitkään istuskelevana ja virsiä mönkyvänä laumana.” Sellainen näky oli vastenmielinen. ”Taivasta kohti kurkottelevat kätöset olivat hänelle vallan vieraat. Kukaan ei ole vastaava. Tähti vain iskee silmää pakkastaivaalla ja ihmisen uskonnolliset menot kutistuvat sen valossa tökeröksi taikuudeksi … .” Maankulkijalla on mielikuva körttiläisukosta, että tämä oli nuoruudessaan ollut remseä, ryyppäävä, tappeleva, ”oriina hönkyvä”, mutta sitten kyllästynyt siihen, saanut herätyksen, ja oli huolissaan maailman synneistä sekä ”inisi” virsiä (s. 110). 

Nyt körttiläiset olivat auttamassa uskonveljeään ja heillä oli ”maanraatajan kourat”. Kuokos syntyy, mikä on mahtavampaa kuin mikään saarna tai virsi, ajattelee maankulkija, jolla on ”maallinen mieli”. 

Halkihelmaiset körttiläiset olivat näyttä- / neet maankulkijalle uuden puolen itsestään (s. 110-111). Tapahtuma ”oli vähällä vähimittäin tehdä hänestä körttiuskovaisen.” 

Novellissa on uskontokriittistä ainesta, mutta se liudentuu. Kun körttiläiset raivasivat peltoa uskonveljelleen eli tekivät kertojan mukaan jotakin hyödyllistä ja järkevää, hänen käsityksensä körttiläisistä muuttuu myönteiseksi. 

3. Koira, KT 7, s. 126-129. Kirkko- ja uskontokriittinen novelli. 

Kärkkäisen vauraassa talossa on kunnianarvoisa, suuri koira, Jeri, joka on tehnyt paljon urotöitä ja jolla on korkea sukuperä (s. 126). Kärkkäiset esittelevät ylenpalttisesti koiraansa paikkakunnalle muuttaneelle tohtorille, joka ei pidä koirista (s. 126-127). Syy tohtorin suhtautumiseen koiriin on se, että ”koirat tietävät jotakin mitä herra tohtorikaan ei tiedä”. 

Seuraavaksi pieni tohtori ja koira tapaavat kirkossa. Tohtori tuntee itsensä ylen rohkeaksi kirkonpenkissä, seurakunnan keskellä, ärtyy koiran nuuhkinnasta ja potkaisee koiraa (s. 128). Saarnasta tohtori ei saa mitään käsitystä. Koira lakkaa nuuhkimasta vasta kun pappi aloittaa alttaripalveluksen. Se ilmiö kiinnostaa koiraa enemmän. 

Koira ”nuuhki ja nuuski tumman kauhtanan liepeitä. Henki kulki väkevänä sen sieraimissa ja se lienee päässyt selville seikoista, jotka pysyvät ihmiseltä kätkettynä … . 

Se nuuski ja nuuhki niin kauan kuin sitä huvitti rukouksen jatkuessa. Sitten se käännähti ja kohotti tottunein elein toista takajalkaansa mustan liepeen yllä (s. 129). Herra tohtori nousee ja sipsuttaa ulos pelästyneenä. Koiran hahmo ”tavoitteli taivaita tohtorin mielikuvituksessa”. 

Novelli on kirkko- ja uskontokriittinen. Ylenpalttisesti kehuttu ja ylistetty koira paisuu mahdottomaksi tohtorin mielikuvituksessa. Kun koira kohottaa toista takajalkaansa papin mustan liepeen yllä, tohtori pelästyy ja poistuu. Hän ajattelee, että koira tietää enemmän kuin hän tai ihmiset papista ja alttaripalveluksesta osoittaen suhtautumistaan kerrotulla tavalla. 

4. Rukous, KT 7, s. 271-274. Uskontokriittinen novelli. 

Meijerioppilas Martta istuu melkein kattoon asti ulottuvan astiavuoren ääreen. Masentaa ja väsyttää, laiskottaako? Martta oli ollut elokuvissa, jossa oli puhtautta, kimallusta, paljasta ihoa – sellaiseen hän tunsi olevansa sekä kutsuttu että valittu. Nykyinen elämä ”ei voi olla Jumalan tahto!” Sillä Martta oli hurskas (s. 271). 

Kateus alkoi itää mielessä. Elokuvien jälkeen oli käyty hienossa kahvilassa, istuttu / puiston penkillä ja kuiskailtu Erkin kanssa (s. 272). Oliko yöhön sisältynyt synninkipunakin, jolla oli tahdottu näyttää hänelle, että turha haaveilla. ”Mutta Jumala on lopultakin hyvä. Sen Martta uskoi vahvasti.” Martta ristii kätensä ja rukoilee ”kaikesta sydämestään” taivaan isää pelastamaan hänet astiain perusta ainakin tämän kerran. Hän ei epäillyt. Jumala oli ennenkin auttanut häntä ”väkevällä kädellä, auttanut heti, eikä viidentenätoista päivänä … .” 

Hetken kuluttua Martta havahtuu höyrypillin puhalluksiin, kuuluu melua ja huutoa. Tulipalo oli syttynyt meijerissä! (s. 273). Tulipaloa aletaan sammuttaa. Martta seurasi kiinnostuneena tätä näytelmää. ”Tämä on sentään elämää, tapahtuman juhlaa!” 

Sammutusmiesten kanssa Martta juo kirnusta kermaa, jossa on vahva savunmaku. Punaisia juustopalloja oli heitelty palon alta nurmikolle, ja mustalaismummo oli kätkemässä paria palloa hameittensa poimuihin. Kun Martta alkaa nuhdella tätä, mustalainen lupaa povata ilmaiseksi Martalle, joka on hyvin mielistynyt povaamiseen. 

Martasta oli värisyttävää ajatella, että kaikki oli johtunut vain hänen rukouksestaan (s. 274). ”Mutta kun korkein haluaa ojentaa auttavan kätensä köyhälle tyttörievulle, niin hän ei pidä suurtakaan lukua rikkaan tavarasta … .” Luottavainen rukous oli kuultu. ”Martta risti kätensä ja lähetti lyhyen, palavan kiitoksen ylöspäin.” 

Martta ei joudu pesemään likaisia astioita, joku ”toinen oli saanut sen tehdä rangaistukseksi synneistään.” Martta saa vielä parisen viikkoa lomaakin, sillä hänen rukouksensa tuli oli turmellut paikkoja, jotka oli korjattava. 

Novellissa ajatellaan, että luottavainen rukous voi saada aikaan tulipalonkin, seikan, josta muille on paljon vahinkoa, mutta rukoilijalle etua. 

5. Kadonneet penningit, KT 7, s. 300-302. Pappis- ja uskontokriittinen novelli. 

Kinkerit olivat päättyneet, ja lopettajaisiksi rovasti oli perinyt ns. pääsiäisrahoja. Kaksi penninrahaa putosi lattialle, miten ”lienee rovastin kovera kämmen rahoja pöydältä pyyhkäistessään ollutkin niin hatarana … .” (s. 300). 

Rovasti oli ”vanha ja paksu mies”, pennien etsintä jää lukkarin, suntion ja talonisännän huoleksi. Nämä ”pyllistelivät ja konttailivat” lattialla ja tulokseton etsimistyö jollain tapaa ”tympäisi ja kaiveli” heitä. Kanttori antoi auliisti ohjeitaan mistä etsiä. Etsintä jatkui. 

”Ei löydy!”, sanoo lukkari. ”Lattianrakoon ovat menneet … .” – Eipä siellä näytä sellaisia rakoja olevan”, rovasti vastaa ”kärsivällisesti ja lempeästi” (s. 301). ”Ei se leskikään, josta raamatussa kerrotaan, heikkoillut, vaan etsi kunnes löysi … . Etsintä jatkui. 

Lukkaria kyllästytti etsintä ja hän kaivoi pussistaan kaksi penninrahaa asettaen ne pöydän reunalle. ”Siinä on kaksi penniä!” Suntio ja isäntäkin nousivat. 

- Mitä te nyt, kanttori!, moitti rovasti. ”Eiväthän ne ole ne pennit! Sille raamatun vaimollekin oli iloa vain kadonneista ja löytyneistä penningeistä … .” 

- Kyllä meidän on etsittävä, jatkoi rovasti. ”Kanttori, ottakaahan pois rahanne. Minun rahani on tuolla jossakin … .” 

Seuraa ”tuokio vaikenemista ja toimetonta odotusta”, jonka jälkeen rovasti julistaa päättäväisesti: ”Etsikäämme!” (s. 302). 

Hartaan ja haluttoman näköinen etsintä jatkuu. Lukkari ”ei näyttänyt erittäin ahkeroivalta. Hän jymötti nelinkontin pimeimmässä nurkassa liikahtamattomana kuin sahapukki. Hänen sivulleen pisti niin jumalattomasti.” Lukkari saa ajatuksen: hän liikahduttaa kämmentään kaapin alla ja kiljahtaa: ”Löytyivät!” ”Siinä ne ovat!” 

Rovastin silmät tutkivat lukkaria. ”… seurasivatpa ne merkillisesti toisiaan, kun yhtaikaa löytyivät … .” Kaikki seisoivat jännittyneinä, odottaen. Rovasti siirsi pennit ”suureen kukkaroonsa” ja muut huokaisivat helpotuksesta. 

Rovastin silmät ”vilkkuivat tutkivasti lukkariin lihan syvyydestä. Petosta ja vilppiäkö kirkonmiehessä, kärsivällisyyden puutetta? Mutta se on hänen syntinsä … .” 

Vielä rovasti sanoi isännälle: ”Kun lakaisette tätä huonetta, niin pitäkäähän varanne. Välistä voi löytää, vaikka ei olisi kadottanutkaan … ”. 

Novelli kertoo henkilöhierarkiasta ja vihjaa rovastin rikkauteen sekä nuukuuteen; ”sitäpaitsi” rovasti, jolla on kovera kämmen, teettää pennien etsintätyön muilla. Kadonnut rahamäärä on vähäinen, mutta rovasti koettelee etsijöiden kärsivällisyyttä. Epäilys jää kytemään rovastin mieleen, että lukkari on sittenkin antanut kaksi penniä omistaan rovastin suureen kukkaroon, mutta tehnyt samalla ”petosta ja vilppiä”. Rovasti laskee tämän lukkarin synniksi, mutta jättää muuten asian sillensä. Hän on jumalinen. 

Kootut teokset 8 

1. Rouva Aalholm sairastaa, KT 8, s. 268-274. Pappis- ja kirkkokriittinen novelli. 

Rouva Lotta Aalholm, kauppiaan leski ja kauppias, on vanha, yli 80-vuotias, ja sairas. Pappi tulee häntä lohduttamaan. Lohdutus oli sitä, että pappi antoi ymmärtää kuoleman tulevan ja olevan jo ovella. Aalholm ajattelee vielä nousevansa sängystä. Pappi kuvataan näin: ”… pulleat ja punertavat kasvot toivat mieleen porsaan …” (s. 268). 

Pappi lainasi raamatunlauseita ”talonsa toimittamisesta”. Kun Lotta oli lapseton, hän tekisi nyt / otollisen työn testamenttaamalla omaisuutensa seurakunnalle. Kirkko oli ”vanha ja rappeutunut” ja uusi kirkko oli kohoava. ”Tuumitaan … tuumitaan …”, kuiskasi hän ohuella, melkein vikisevällä äänellä (s. 269). 

Lotta Aalholmille kaupat, liike, touhu olivat olleet elämää. Omaisuus oli tullut siinä sivussa. Hän mietti oliko ”hänen vaihdettava kaikki kirkkoon?” (s. 271). ”Mitä oli kirkko hänelle tehnyt?” 

Hän ”oli kyllä astunut kirkkoon melkein joka sunnuntai, silkissä kahisten, ollakseen niin kuin tulee. Mutta kirkko, uskonto, ajatus tulevaisesta, ei ollut koskaan ollut hänelle läheinen ja lämmin asia, kuten kaupat, komeat hevoset, liike, koko tämä maailma.” Hän huomaa kauhukseen, että tuuma kirkolle, seurakunnalle lahjoittamisesta oli kovin vieras, ”melkein synniksi luettava hänelle”. ”Ikään kuin hän omaisuudellaan pyrkisi ostamaan piletin tulevaiseen autuuteen.” (s. 272). Myös komerssi, kaupungin porvareita, tulee tervehtimään sairasta neuvoineen: tämä voisi loihtia kotikaupungilleen rautatien muutamalla kynänvedolla. Mutta Aalholm kimmahtaa istualleen tuntien itsensä terveeksi ja kärsimättömäksi. ”… tarvitsen omani itse! Henki minussa kulkee …” (s. 273). Näin päättyi sairaus. 

Yli 90-vuotiaana hänen aikansa tuli ja testamentissaan hän jätti kaiken omaisuutensa rautatien rakentamiseksi kotikaupunkiinsa. Kuolinvuoteellaan hän oli selittänyt papille: ”Ennemmin se elävä kuulee pyörien jyrinää kuin kirkonkellojen helinää …” (s. 274). 

Novellissa enemmänkin tapakristitty toimen nainen testamenttaa omaisuutensa mieluummin maallisiin tarkoituksiin kaupungille kuin kirkolle. Ajatuskin piletin ostamisesta autuuteen on vastenmielinen. 

2. Katkennut rukous, KT 8, s. 374-375. Uskontokriittinen novelli. 

Pyhäkoulunopettaja Parkki-ukko veisasi jymein mönkäisyin ja hänen suunsa aukeili mahtavasti. Pieni Topi miettii, että ”helvetti on kitansa lavialti avannut”. (s. 374). Topissa Parkki-ukko herättää ”vilpitöntä kauhua”, ja tällä on pahan äänen lisäksi punertavat, vihaiset, läpitunkevat silmät ja karvaiset kädet. 

Rukouksen aikana isot pojat alkavat virnistellä, vilkuttaa silmää yms., mikä kauhistutti Topia. Pöytää tyrkätään ja se liikahtaa. Ensin opettaja häiriytyy, ja äyhkäisee, että hiljaa, mutta häirintä jatkui. Silloin tapahtui jotakin ukonilmamaista: 

”Kele, naapurit! Se on parasta, että painutte ulos joka sorkka …” (s. 375). 

Pyhäkoululaiset painuvat ulos sekasortoisena, säikähtäneenä laumana. Topi huomaa auringon paistavan kauniisti. ”Mikä onni!” ”Tänä sunnuntaina oli päästy vähällä, ainakin tänään.” 

Novellin kriittinen ajatus on, ettei virsien veisuu ja rukoilu kiinnosta nuoria, minkä pyhäkoulun opettajakin joutuu myöntämään. 

3. Kala, KT 8, s. 276-378. Uskontokriittinen novelli. 

Sydänmaalla, pienen jokipuron rannalla kuljeskelee onkineen Topi, ”pieni pojantorvelo” (s. 376). Hän saa ison hauen, ”pulskasti puolen metrin pituisen”. 

Kotimökillä on vieras, ”eräs äitimuorin, niin sanotun heränneen ihmisen, uskonveljiä”. Vieraskin saa maistaa haukea. Vieras ”ylistää retosti kaikkivaltiaan hyvyyttä, joka oli käskenyt / ihmisen vallita kaloja meressä ja taivaan lintuja” (s. 376-377). 

Kylällä tuo vieras mies kehui Topia suureksi kalamieheksi. Ja kala oli venähtänyt pöydän pituiseksi, aikamiehen reiden vahvuiseksi, lihavaksi ja rasvaiseksi kuin sula sianliha. 

Juttu kummastutti Topia, joka kuitenkin muisti, ettei kala niin iso ollut, eikä siinä olisi ollut niin paljon rasvaakaan, ellei sitä olisi paistettu voissa. ”Äitimuorin uskonveli valehteli!” Mies oli hurskas ja jumalinen sekä karttoi pahaa, mutta nyt kuitenkin valehteli hauen koon. Näkikö uskonmies kaiken muunkin yhtä paisuneena ja vääristyneenä? ”Ehkä koko heidän totinen touhunsa, uskot, ristit, rukoukset, kirkot, kellojen kumina ja veisuun jyrinä, oli vain harhaa ja valhetta …”. Topi alkoi nähdä saaliinsa satumaisena kalana, joka järkytti häntä syvästi, toi levottomuuden ja epäilyn, tuhonnut vanhan ja pannut alulle uuden maailmankatsomuksen (s. 378). 

Novellin kriittinen kärki suuntautuu uskovaisen valehteluun, joksi Topi ymmärtää miehen puheet hauesta. Sen havaitseminen järkyttää Topia. Hänen maailmankatsomuksensa muuttuu skeptiseksi, joka saa hänet epäilemään, että kaikki uskonto on harhaa ja valhetta. 

1. Henkien taistelua kevättalven päivänä, Vanha voiman mies, s. 113-117. Uskonto-, kirkko- ja pappiskriittinen novelli. 

Pentti Haanpään kootuissa teoksissa on 318 novellia, 11 romaania, 3 näytelmää, matkakirja Kiinalaiset jutut, elokuvakäsikirjoitus Kivet sekä sanomalehtipakinoiden sarja Maa- ja metsäkyliltä. Lisäksi on julkaistu Haanpään päiväkirjateos Muistiin merkintöjä ja kirjekokoelma Kirjeitä kahdesta sodasta. 

Haanpään muistivihkoissa on lisäksi 17 novellia, elokuvakäsikirjoituksen luonnos Kauneuden kirous, kaksi siihen liittyvää proosakatkelmaa, kaksi haastattelumuistiinpanoa ja yksi romaanin työsuunnitelma. Näitä ei ole kootuissa teoksissa (Karonen (toim.) 1995, 7). 

* * * 

Oli kevättalven sunnuntai ja kuului kirkonkellojen malminen ääni, ”mutta johon yhä harvempi ja harvempi kiinnitti huomionsa ja harrastuksensa.” (s. 113). 

”Vain joku ikäihminen ohjasi tänäkin sunnuntaina askelensa kohti temppelin auenneita ovia.” (s. 113). Pieni parvi nuorisoakin pyrähti kohti temppeliä. Pappi, ”mustassa haarniskassaan”, … / tunsi pientä iloa sydämessään (s. 113-114). Pappi on iloinen, että kirkkoon tullaan, vaikka on suuret hiihtokilpailut, jossa sen harrastajat ”palvelevat epäjumaliaan”. 

”Pappi istui sakastiin huuli törrössä, sillä hänen mielessään vilahti kirkon entinen ja menetetty mahtavuus, jolloin mustapenkki ja jalkapuu takasivat sille herruuden kaikenkaltaisten epäjumalien ja niskuruuden ylitse. Nyt oli turvauduttava vain sanoihin, sanoihin, sanoihin. Oliko kirkko jo kuten äittelevä, pahankurinen vanhus, jonka edesottamuksille hiljaa hymyiltiin …” (s. 114). 

Pappi oli vielä nuorehko mies ja ”otti asiansa toden kannalta”, aikoi vaikuttaa kansaan. Hän oli aivan äskettäin tullut seurakuntaan ja ”katsoikin saavutuksekseen sen, ettei hänen ollut tarvinnut saarnata aivan tyhjille seinille, kuten seurakunnan edelliselle papille oli joskus käynyt.” (s. 115). 

”Mutta noustuaan saarnastuoliin ja nähtyään sieltä surkean vähälukuisen kuulijakuntansa tuli hänen mieleensä kuva avarasta hinkalosta, jonka pohjalla oli vain kourallinen jyviä.” Kansa oli kokoontunut urheilun, ”vauhdin vasikan”, ympärille. Kansa oli ”kuten pakanalauma”. Hän näki ”niin sanotut” edistysseurat urheilukiihkossaan ”pahuuden pesäkkeinä”. Tällaiseen johdattavat ”menevät nurinniskoin helvettiin”. ”… kerran on hymy hyytyvä …”. 

Pappia ärsyttää – mutta samalla innoittaa -, että oikein vuokravaunut kuljettivat kansaa suuriin hiihtokilpailuihin (s. 116). Vanhat ihmiset, ”penkeissään siellä ja täällä”, istuivat säikähtyneen näköisinä. ”Tuo urheilu ja muu, sehän oli nuorten hulluus. Eivät he sitä kannattaneet. He voivat vain huokaista.” 

Kirkkoon tulleet nuoretkin olivat odottaneet vain vuoroautojen lähtöä kirkon oven suussa, mikä oli pettymys papille. Pappi huudahtaa: ”Palvelkaa vauhtia, nopeuksia, ennätyksiä. Mutta pakoon ette pääse. Kaikella vauhdillanne saatte vain nopeamman kyydin helvettiin.” 

Ihmiset parveilivat ”sankoin laumoin” taivaan valtavan, juhlavan sinen alla ”ja elivät vain tätä elämää.” (s. 117). ”Ei kenenkään mieleen juolahtanut, että tässä tehtiin synti, tapahtui vääryys kaikkivaltiasta, äänetöntä olentoa kohtaan.” 

Arvostelu suuntautuu sekä uskontoa ja kirkkoa että pappia kohtaan. Uskontoa harrastavat enää vain harvat ikäihmiset. Kirkko on menettänyt parhaimmat aseensa (mustapenkin ja jalkapuun), vain sanat ovat jäljellä. Edistysseurat ja urheilu ovat nousseet menestyksellä kirkon sanoman kilpailijoiksi. Pappi rimpuilee kehitystä vastaan saarnaamalla voimallisesti, mutta hänen kuulijansa vain huokaisevat. Kenenkään mieleen ei pälkähdä, että tehdään syntiä. 

2. Isänmaallinen ateria, Vanha voiman mies, s. 138-148. Pappiskriittinen novelli. 

Korpipitäjään tuli uusi pappi, ”nuori, innokas, isänmaallinen, taisteleva kirkonmies”, joka näki, että ”pimeys peitti maan ja synkeys kansan” (s. 138). Kansa eli aineellisuuden kahleissa, ei piitannut isänmaan asiasta ja ”suuresta Suomesta”. ”Ei yhtään herännyttä sielua.” 

Isänmaasta ja sankaruudesta ei kuullut sanaakaan, vain ”rasvakilojen ja propsikuutioitten hinnoista” (s. 139). Pappi tunsi olevansa kuin ”lähetyssaarnaaja pakanamaassa”, kuin ”uutisraivaaja korvessa”. Hään saarnasi voimallisesti, ilman vaikutusta. 

Kuitenkin isäntä Hyvöläinen kallisti päätään isänmaan, uskonnon ja sankaruuden asioille ja etsiytyi herrojen seuraan oppiakseen uudella tavalla ryhdikkääksi mieheksi, pois entisestä talonpojan jäykkyydestä (s. 140). Samoin eräs opettajatar ”ynnä hänen Vihtorinsa”, jonka päivät olivat olleet tyhjiä. Tuleva valtakunta antaisi kansallekin ”iloisen voitokkaan sodan perivihollista vastaan, laajempia laidunmaita heimokansojen alueella, talonpaikkoja ja metsärahoja” (s. 141). Ja ken ei niistä välittäisi, saisi tietää, että tuleva johtaja tarvitsee paljon uskollista virkakuntaa. 

Papin mielestä oli ”näytettävä tälle pimeälle kansalle monien yhtäläisten, mustanpuhuvien paitojen valtava näky, huudettava heidän korvansa umpeen äänekästä isänmaanrakkautta. Kuulutettiin seurantalossa isänmaalliset herätysjuhlat. Mutta seuran jäsenet eivät halunneet järjestää mustanpuhuvien paitojen juhlaa. Seuran esimies Topias kuitenkin sanoo, että juhlat pidetään. ”Siihenhän tässä ollaan pyrkimässä, että päämies sanoo sanansa ja roskaväki tottelee.” (s. 142). 

Kulkuräätäli tuli taloon isänmaallisia vaatteita valmistamaan, neuloipa itselleenkin mustan paidan ”talon kankaasta”. Isäntä Hyvöläinen huomasi tämän ja ajatteli, että isänmaallisuudesta piti heruta penninkejäkin, joten hän päätti pitää ravintolaa tulevassa juhlassa. 

Mutta seurantalon jäsenistö, ”täynnänsä väärän kansanvallan hapatusta”, löi puomit seurantalon oville (s. 143). Talo pysyi tyhjänä. Isänmaalliset miehet lauloivat vain ”ylevästi kiukuissaan” sotalaulun ja menivät autoineen tiehensä. 

Hyvöläisen rinnassa asui harmi, juhlavehnäset vanhenisivat ja ”isänmaallinen puuro” happanisi (s. 144). Mutta hän päättikin pitää talossaan juhlat vain pienelle piirille. Tuli kirkkoherra, opettajatar, ”hänen Vihrorinsa”, pari nuorukaista ja neitosta sekä kulkuräätäli. 

Tunnelma oli aluksi kuin hautajaisissa, sillä seurantalon edustalla oli kärsitty tappio ja perääntyminen. Mutta tunnelma kohentui. Uhrauksistaan kertonut opettajatar sai lohduttavia sanoja pastorilta (s. 145). Vihtoria ”typerä kansa” oli pilkannut sonniksi, mutta hänellä oli nyt suuri elämäntehtävä ja hän puki ”joka ainoa aamu” mustan paidan ylleen. Kulkuräätälin olo oli ensin epämukava, mutta sitä kohensi paikka kirkkoherran ja opettajattaren välissä, ”ylevässä seurassa, metsäpitäjän kerman keskuudessa”. Hän oli joskus ennenkin kantanut väripaitaa, mutta joku kansanliike oli repinyt ne paidat. Räätäli oppi: ”Mielinouteiset puheet ja määrätynvärinen vaatekappale, ja niin sait töitä, pääsit outona ja muukalaisena herraiseen seuraan, tulit kohdelluksi kuten ihminen ja vertainen.” 

Kirkkoherra oli iloinen, että ”työkansa- / kin alkoi vapautua väärien oppiensa kahleista.” (s. 145-146). Nopeammin se tapahtuisi, jos työnantajat kieltäisivät työt epäisänmaallisilta. 

Isäntä Hyvöläinen on harmissaan siitä, että juhla-asia kuivui kasaan. Kirkkoherra vaatii vain ”järkähtämätöntä ankaruutta”. Jos maanhiljaisetkin yhtyisivät uuden isänmaallisuuden kannattajiin, he saisivat parempia anteja, kun elävän uskon miehet järjestäisivät asian Jumalan tykönä. Isäntä moitti poikaansakin, kun juhlaovet jäivät kiinni. Kirkkoherra yhtyy moitteisiin ja mainitsee saksalaisen Horst Wesselin. ”… mitä merkitsee kuolema sellaisen asian puolesta, jonka kannattajalle taivaan ovet ovat heti avoinna …”. 

”Pieni isänmaallinen lähetysasema” nauttii antimista ”urhoollisesti”, ”vaikka puurossa oli tunnettavissa hapahko maku” (s. 147). Lopuksi räätäli meni nukkumaan, mutta saa vatsavaivoja, ”… kuului puhkailua ja kaukaista, uhkaavaa murinaa, kuten tulevan isänmaallisen ukkosen enteitä” (s. 148). Sitten hän menee pihalle, tapaa isännän ja he näkevät seuran esimies Topiaksen jo istuvan ”nuusniekassa”. Sijoja on useampia ja miehet istuvat rinnatusten päästellen ”äänekkäitä helpoituksen huokauksia”. Räätäli irvistää pimeydessä ja ajattelee: mikä ”ilo jos tällaiset lähetykset eivät menisi suoraan isänmaan pintaan, vaan vasten isänmaattomien kasvoja …”. 

”Isänmaallinen ateria” jätti syöjiin jatkuvat vatsavaivat. He kävelivät kujilla ”niskat vetoasennossa, yrmein silmin ja kankein kielin”. 

Novelli on vahva parodian ja satiirin sekoitus. Kirkkoherra on mukana isänmaallisuusriennoissa ja liittää niihin uskonnon. Isänmaallisuus vertautuu puuroon, jossa oli hapahko maku ja sen nauttiminen päättyy ikävin seurauksin. Novellin kärki suuntautuu uskontokritiikin osalta politikoivaan kirkkoherraan. 

3. Naamion takaa, Vanha voiman mies, s. 157-162. Pappiskriittinen novelli. 

On elokuinen kuutamoyö (s. 157). Puolenkymmentä miestä nousee autosta. Yksi mies panee kasvoilleen mustan samettikappaleen ja käärii ympärilleen suuren, mustan sadekauhtanan. Seurue lähtee polkua pitkin kohti pientä taloa (s. 158). He ovat isänmaanrakkauden ”totisella asialla”. 

Mies on kirkkoherra, joka ei tyydy vain käyttelemään sanoja vaan toimii, aikoina, jolloin on käynnissä ”suuri puhdistus”. Koulupoikana kirkkoherra otti osaa vapaussotaan ja rajantakaisiin retkiin, mutta asia jäi kesken ja maahan jäi ”henkisen ruton siemeniä, mustia, saastaisia täpliä, jotka lautuivat ja levisivät …” (s. 159). 

Talossa asui mies, jolla oli ”musta sydän” ja tämä mies, maanraivaaja, oli ”repäistävä maasta”. Kirkkoherra astuu miesten ”etunenään” ja he menevät taloon (s. 160). Asukas kysyy mistä vierailu, ja miehet komentavat hänet pukemaan päällensä: ”Nyt odottaa vapaa kyyti sinne ihannevaltakuntaan …”. Maanraivaaja tunnistaa kirkkoherran ja kiskaisee naamion irti: ”Aha, sielunpaimenemme!” (s. 161). Hän puhuu virtanaan ja jonkinlainen lamaannus valtaa vierailijat. Kirkkoherra on tyrmistynyt, hän jää toimintakyvyttömäksi. 

Lopulta hän heilauttaa kättään ja sanoo: ”Tulimme varoittamaan sinua! Aika on sellainen, että sinun on parasta elää hiljaiseloa …”. Johtaja kääntyy, menee pihalle, toverit seuraavat häntä kiusaantuneena: ”Tähänkö tämä sitten jäi?” 

Miehet lähtevät vaunulla vähäpuheisina ja alakuloisina (s. 162). ”Miksi tämä meni näin lapsellisesti?”, eräs mies puuskahtaa. … ”Pyörretään takaisin ja tehdään työ …”. Mutta kirkkoherra vastaa väsyneesti: ”Annetaan olla.” 

Novelli suuntautuu pappismiestä vastaan, joka haluaa itse toimintaa ja on ryhtynyt kyyditsijäjoukon johtajaksi. Kirkkoherra kuitenkin empii, ”hänen päässään vilahtelivat kirjan sanat ihmisistä, jotka huomaavat olevansa alasti”, ja joukon tuumat kuivuvat kokoon.   

Kimmo Sundström

Lähteet 

Haanpää, Pentti (1989) Maantietä pitkin ja muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 1, kolmas painos, Otava Keuruu. KT 1. (1921-1927) 

Haanpää, Pentti (1989) Kenttä ja kasarmi sekä muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 2, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 2. (1928-1930) 

Haanpää, Pentti (1989) Noitaympyrä ja muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 3, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 3. (1930-1934) 

Haanpää, Pentti (1989) Isännät ja isäntien varjot sekä muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 4, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 4. (1935-1937) 

Haanpää, Pentti (1989) Ihmiselon karvas ihanuus ja muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 5, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 5. (1937-1939) 

Haanpää, Pentti (1989) Korpisotaa ja muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 6, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 6. (1930-luvun loppu 1945) 

Haanpää, Pentti (1989) Heta Rahko korkeassa iässä ja muita kertomuksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 7, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 7. (1946-1950) 

Haanpää, Pentti (1989) Iisakki Vähäpuheinen ja muita teoksia. Pentti Haanpää. Kootut teokset 8, kolmas painos, Otava, Keuruu. KT 8. (1953-1954) 

Haanpää, Pentti (1995) Vanha voiman mies. Novelleja ja kirjoituksia. Toimittanut Vesa Karonen, Otava, Keuruu. (Kootuissa teoksissa julkaisemattomia novelleja 1920- ja 1930-luvuilta.) 

Karonen, Vesa (1985) Haanpään elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 419. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Pieksämäki. 

Karonen, Vesa ja Viirret, Esko (toim.)(2005) Pentti Haanpää. Kirjeet, Otava, Keuruu. 

Kauppinen, Eino (1966) Pentti Haanpää 1. Nuori Pentti Haanpää 1905-1930, Otava, Keuruu. 

Kinnunen, Aarne (1982) Pentti Haanpään pitkät varjot. Pentti Haanpään kertomataiteesta, Otava, Keuruu. 

Koneitten jyminästä I (1940). Turkulaisten työläisten kertomuksia sekä useiden tunnettujen kirjailijain tuotteita. Kirjoittajat: Irja Salla, Pentti Haanpää, Per Meurling (suomennos), Aaro Tuominen, Lauri Orell, Alli Lehtisalo. Turku 1940, Sosialistin Kirjapino Osakeyhtiö. Mf., HYK B 8097. 

VAJ = Vapaa-Ajattelija 1940-1941