Vapaa Ajattelija 3/2005, 16-23

NUORI, KIELTÄYDY LUKION USKONNONOPETUKSESTA!

Jouni Luukkainen

Kaikki meidänkoululaisemme, jotka silloin erosivat kirkosta,

erosivat vasta 18-vuotiaina, olivat 15-vuotiaina yrittäneet

turhaan saada vanhempiensa suostumuksen eroamiseensa ja, jos

lukio olisi jo silloin ollut luokaton, olisivat kieltäytyneet

uskonnon kursseista heti lukion alusta alkaen.

***

Näin varmasti ja vallankumouksellisesti osaan puhua, sillä viittasin

täsmälleen itseeni, ja olen tutkiskellut itseäni. Oppikouluaikani

lankesi 60-luvulle; lukiosta tuli vuosiluokkiin sitomaton eli

kurssimuotoinen 90-luvun alkupuoliskolla. Voin silti verrata

tuolloista itseäni nykynuoriin, kun nyt käännyn heidän puoleensa

kehotuksella: Tehkää, kuten minä olisin tehnyt!

Todellakin, lukioon menevä nuori, joka on päättänyt erota kirkosta

ja joka haluaisikin heti niin tehdä, mutta joka joko ei ole saanut tähän

tarvitsemaansa huoltajien suostumusta tai joka ei ole sitä edes tohtinut

pyytää, voi silti kieltäytyä uskonnon kursseista, kunnes on päässyt

eroamaan kirkosta, minkä jälkeen hän voi suorittaa vaadittavat

elämänkatsomustiedon kurssit.

Käytännössä tämä toteutuu seuraavasti. Nuori ei ota uskonnon kursseja

lainkaan opinto-ohjelmaansa, vaan merkitsee elämänkatsomustiedon

pakolliset kurssit ainakin alustavasti neljänteen opintovuoteen.

Jos koulu kuitenkin loukkaavasti ja mahdollisesti myös virheellisesti

menetellen vaatisi uskonnon kurssien merkitsemistä ohjelmaan, niin

näiltä kursseilta voi kuitenkin jäädä pois, kunnes ne voi vaihtaa

elämänkatsomustiedon kursseiksi. Muiden lukion aineiden kurssit ja

ylioppilaskirjoituksetkin voi joka tapauksessa suorittaa normaaliin

tahtiin, kolmessa vuodessa.

Elämänkatsomustiedon kurssit olisi kannattavaa opiskella itsenäisesti

etukäteen. Silloin saisi myös pohjan vastata ylioppilaskirjoituksissa

elämänkatsomustiedon kysymyksiin. Jokainen ei omatoimiseen

opiskeluun kuitenkaan ehkä kykenisi, vaan kaipaisi tuekseen

normaaleja opetusryhmiä.

Huoltajien suostumusta kirkosta eroamiselle kannattaa pyytää

vetoamalla tähän uskonnon kursseista kieltäytymiseen. Pitää korostaa,

että suostumuksen epääminen hankaloittaa nuoren koulunkäyntiä, ja

ehkäpä kohtalokkain seurauksin. Siis pitää pyytää uudestaan, jos on

aiemmin tullut torjutuksi, ja pitää rohjeta pyytää, jos ei ole aiemmin

rohjennut.

Silloin voi käydä, että kirkosta pääsee sittenkin eroamaan aiemmin kuin

18 vuotta täytettyään. Tällöin, mutta myös jos on keväällä

syntynyt, elämänkatsomustiedon kolmen pakollisen kurssin suoritus

pitää yrittää saada mahtumaan kolmeen ensimmäiseen lukiovuoteen.

Tietysti tällä vapaudella voi olla hintansa. Lukio saattaisi venyä

neljänteen vuoteen elämänkatsomustiedon kurssien tähden varsinkin

sellaisen osalta, joka täyttää 18 vuotta vasta kolmannen lukiovuoden

syksynä, kuten itse täytin. Tältä seikalta en suinkaan ummista silmiäni.

***

Mutta miksi nuori toimisi näin? Kyseessä olisi toisaalta

katsomuksellisen ja toisaalta yhteiskunnallisen omantunnon asia.

Katsomuksellinen omatunto koskee itse uskonnonopetusta. Se ei ole

oleellisesti muuttunut kouluajoistani. Kesällä 2001 tutustuin kaikkiin

markkinoilla oleviin lukion uskonnon oppikirjasarjoihin. Niistä

parhaimmaltakin tuntunut katsoi maailmaa niin paljon kirkosta ja

kristinuskosta käsin, että minua ahdisti kuvitelma, että joutuisin

sellaista osana kouluopetusta lukemaan. Omana aikanani olin aineessa

mahdollisimman passiivinen, ja käytin aineen tunnit muiden aineiden

läksyjen lukuun. Mutta nyt tiesin, että sellaiseen en uudestaan lähtisi,

vaan menettelisin arvokkaammin, ja kieltäytyisin koko aineesta.

Vuonna 2001 kävin läpi myös peruskoulun uskonnonkirjat. Opetus on

uskonnollista todellisuuskäsityksen vääristämistä ja siis uskonnon

harjoittamista, vaikkakaan ei eduskunnan kannan mukaan. Samasta

on kyse koko koulun ajan. Lukion uskontoa kylläkin vähätellään miedoksi,

mutta sillä ei ole merkitystä tiedostavalle, joka ei hyväksy koko

oppiainetta. Opetus ei edes voisi muuttua lukiossa toisenluonteiseksi.

Todellinen muutoshan menetelmiltään ateistiseksi johtaisi siihen, että

koulun olisi pyydettävä anteeksi peruskoulun uskontoa ja lakkautettava

se.

Näin ollen koululaisten, jotka moittivat uskonnonopetuksen sisältöä, on

sisällön muuttamisen sijasta vaadittava koko oppiaineen lakkauttamista,

tai ainakin itsensä osalta oppiaineesta vapautumista.

Koululainen saattaa valittaa uskonnon pakollisuutta. Tuntuisihan

helpommalta saada muutos oppiaineen kuin kirkon jäsenyyden pakollisuuteen.

Järkevä vaatimus, ja lähempänä toteutumista oleva, on kuitenkin se,

että on oltava oikeus erota kirkosta, jolloin voi jättää uskonnonopetuksen.

Kirkkoon kuuluvalle nuorelle, joka ei halua olla kirkon jäsen ja joka ei

kenties koskaan edes ole kokenut kirkon jäsenyyttään omakseen, kuten itse

en ollut kokenut, tämä jäsenyys voi olla syvästi vastoin katsomuksellista

omaatuntoa sekin. Sitä se oli minulle; kirkon jäsenyydestä eroon

pääsy merkitsi "koko elämäni eheyttä".

Asiat kytkeytyvät toisiinsa. Uuden uskonnonvapauslain valmistelussa

perimmäinen perustelu sille, että 15--17-vuotias nuori tarvitsee huoltajien

suostumuksen kirkosta eroamiseensa, oli, että huoltajat voisivat

suostumuksensa eväämällä pitää nuoren uskonnonopetuksessa.

Näin ollen lukiolaisen, joka on kirkon jäsenyyttään vastaan, on

huomattava, että kieltäytyessään lukion uskonnonopetuksesta

hän myös parhaiten vastustaa tätä jäsenyyttään. Kuinka voisikaan alistua

kirkon oppien opetukseen, kun sillä tavoin alistuisi myös kirkon

pakkojäsenyyteen ja sen viimekätiseen perusteluun?

Tässä tuli esille uskonnon kursseista kieltäytymisen yhteiskunnallinen

omantunnonsyy: väärän lain vastustaminen ja toiminta lain korjaamisen

puolesta.

Erityisesti nuorella, joka on pyytänyt turhaan huoltajiensa suostumusta

kirkosta eroamiseensa, olisi todella hyvät syyt kieltäytyä uskonnon

kursseista. Suostumuksen eväämisestä ei tietenkään voi mitään hyvää

nuorelle seurata. Kuinka hän voisikaan ottaa sellaisen kirkon mukaista

opetusta, jonka yhä edelleen haluama laki oli häntä niin

suuresti nöyryyttänyt? Mitä tahansa huoltajat olivatkaan torjunnallaan

ajatelleet, he eivät ainakaan pystyisi sillä pitämään nuorta

uskonnonopetuksessa.

Suostumusta ei tietenkään ole välttämättä edes helppo pyytää. Minulla

se juuri asian hankaluuden tähden lykkääntyi kesään lukion alla, vaikka

siihen suuntaan olin ajatellut jo vuosia. En sitten edes kenellekään

kertonut, että olin pyytänyt vanhemmiltani suostumusta

kirkosta eroamiseen ja uskonnonopetuksen jättämiseen mutta jäänyt

sitä vaille. Kirkon jäsenyyteni oli siis aivan valheellinen. Tilanteeseen

olisi kuitenkin tuonut raikkautta se, jos olisi voinut omalla

päätöksellään kieltäytyä uskonnonopetuksesta, kuten nykyään voisi.

***

Osoittamallani uskonnonopetuksesta kieltäytymisellä tavoiteltaisiin

viime kädessä lakien muuttamista. Täsmällisemmin sanoen

uskonnonvapauslakia tulisi muuttaa niin, että 15 vuotta täyttänyt

henkilö saisi itsenäisesti päättää uskonnollisesta asemastaan eli

liittymisestään uskonnolliseen yhdyskuntaan tai eroamisestaan siitä. Tämän

ikärajan tulisi mielestäni kyllä olla alempi; oma tavoitteeni on muun

lainsäädännön kannalta aivan mahdollinen 12 vuoden ikäraja. Kompromissi

olisi 14 vuoden ikäraja, joka ottaisi huomioon myös omista ajoistani

vuoden varhennetun kirkon nykyisen rippikouluiän. Rippikouluun en

itse osallistunut, enkä muuten olisi osallistunut, vaikka se olisi ollut

jo aiemmin; olinhan kirkkoa vastaan.

Perusopetuslakia tulisi vastaavasti muuttaa niin, että 15 (tai vastaavasti

12 tai 14) vuotta täyttänyt uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton

oppilas osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, ellei hän sitten itse

ilmoittaudu enemmistön uskonnonopetukseen. Sääntö olisi siis sama kuin

lukiossa. Tuon iän täyttäneen kirkon jäsenen, jonka jäsenyys perustuisi

siis vapaaehtoisuuteen, olisi osallistuttava uskonnonopetukseen. Erityisenä

perusteluna tälle kirkon jäsenten sulkemiselle elämänkatsomustiedon

opetuksesta olisi uskonnottoman katsomusvähemmistön suojelu.

Lukiolakia ei tarvitsisi muuttaa, sillä uskonnottoman

katsomusvähemmistön suojelun ymmärrettäisiin koskevan (nuoriso)lukiotakin.

Vastaavastihan suojellaan ortodoksivähemmistöäkin.

Olisi varmaankin nuoria, jotka haluaisivat pysyä kirkon jäseninä

ja silti osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen. Mutta heidän

mukaanottamisestaan voisi juuri tulla oppiaineelle vaara, koska kirkko

saattaisi sitten vedota siihen, että oppiaineeseen osallistuu sen jäseniä,

ja vaatia opetuksen luonnetta muutettavan sen tähden uskonnonopetuksen

suuntaan. Se olisi onnetonta, koska aineen kohderyhmä, uskonnottomat, ei

voisi vaihtaa ainetta mihinkään muuhun. Oppiaine ei nykyiselläänkään edes

ole kovin kelvollinen uskonnottomalle. Aineesta vaihtoehtoa etsivät

kirkon halukkaat jäsenet joutuisivat silloin ehkä myös huomaamaan, että

juuri heidän tähtensä kyseessä ei enää olisi mikään todellinen

vaihtoehto.

Erityisen onneton olisi se ratkaisu, että lukiossa uskonnonopetus ja

elämänkatsomustieto tulisivat vaihtoehtoisiksi, mutta kirkosta pääsisi

itsenäisesti eroamaan vasta 18-vuotiaana. Kirkko voisi silloin käyttää

vaikutusvaltaansa oppiaineeseen niidenkin osalta, jotka kirkko pakottaa

olemaan jäsenensä vastoin omaatuntoa.

On myös huomattava, että (nuoriso)lukion uskonnon kursseista voi

kieltäytyä vain, jos on etukäteen päättänyt erota kirkosta ensimmäisen

tilaisuuden tullen. Kaavailemaani taisteluun uskonnonvapauden puolesta

eivät kirkon halukkaat jäsenet voisi osallistua; miksi heidän

sitten tulisikaan saada haukata rusinat pullasta?

***

Taistelusta siis olisi kysymys. Tähän taisteluun lähtemisessä

kynnys olisi onneksi matala. Päätös olisi omissa käsissä. Keneltäkään

ei tarvitsisi kysyä lupaa. Minulla asia olisi käynnistynyt jo siksi,

että minun olisi omantunnonsyistä ollut aivan mahdotonta valita

*vapaaehtoisesti* itselleni uskonnon kursseja.

Tietysti taisteluun lähtemisessä voisi arveluttaa sen kova hinta

lukioajan mahdollisena venymisenä.

Itse olisin ollut valmis kestämään lukioaikani pitkittymisen. Minulla on

tähän esittää perusteluksi vertauskohta. Jo keskikoululaisena 60-luvun

puolivälissä päätin kieltäytyä aseista ja tietysti myös aseettomasta

palveluksesta armeijassa, vaikka tuolloin se olisi voinut merkitä

pitempiaikaista vankila- tai työleirituomiota. Juuri sensuuntaiset

lehtitiedot kiihdyttivät ja innostivat mieltäni. En koskaan edes ehtinyt

vakavissani ajatella itseäni armeijan käyväksi. Siviilipalvelukseen menin

sitten väitöskirjani valmistuttua.

Aseistakieltäytyjäliike sai vuonna 1969 aikaan toimivamman

siviilipalveluslain ja vielä 1987 lopetetuksi koko mahdottomaksi

osoittautuneen vakaumuksen tutkintajärjestelmän. Liikettä on arvosteltu

epärealistiseksi sikäli, ettei se kykene vaikuttamaan armeijaan, mutta

tähän voi vastata, että liikkeen jäsenet pystyvät ainakin estämään armeijan

vaikutuksen itseensä. Liikkeen tavoitteena on toki koko asevelvollisuuden

kyseenalaistaminen, ja siitähän on nykyään keskustelua käytykin, ei tosin

liikkeen pakottamana.

Vastaavaa voisin toivoa uskonnostakieltäytyjäliikkeeltä. Se voisi pakottaa

uskonnonvapauslain korjaamiseen. Tämä liike ei ehkä voisi vaikuttaa

uskonnonopetuksen asemaan, mutta liikkeen jäsenet voisivat lukiossa estää

uskonnonopetuksen vaikutuksen itseensä.

Se, etten olisi päässyt lukiosta kolmessa vuodessa, olisi tietysti

ollut minulle hirvittävä isku, koska tein niin kovin paljon töitä koulun

eteen ja halusin niin kovin lähteä yliopistoon lukemaan matematiikkaa.

Mutta kaikkea hyvää ei saa uhrauksitta, ja joidenkin on aina oltava

edelläkävijöitä ja maksettava siitä hintansa.

Se, että järkeenkäypien omantunnonsyiden tähden joutuisi mahdollisesti

jopa omasta ahkeruudestaan riippumatta käymään lukiota yli normaalin

ajan, olisi mielestäni kylläkin vastoin perustuslaissa taattua kansalaisten

yhdenvertaisuutta lain edessä.

***

Uuden uskonnonvapauslain mukaan lapsen uskonnollisesta asemasta

päättävät hänen huoltajansa yhdessä. Säännöksen lähtökohtana hallituksen

esityksessä esitetyissä lain perusteluissa on lapsen uskonnollisesta

asemasta päättämisen määrittäminen lapsen huollon piiriin kuuluvaksi

asiaksi. Alle 15-vuotiaan lapsen huoltajat saivat näin lisää vapautta

lapsen suhteen, mikä antaa myös lisää vapautta lapselle. Huoltajien

vastuu samalla lisääntyi. Mutta erityisen suuresti, ennalta-arvaamattoman

paljon, lisääntyi lukion uskonnonopetuksesta kieltäytyvän nuoren

huoltajien vastuu.

Tällaisen nuoren pyytäessä suostumusta kirkosta eroamiseksi huoltajat

eivät enää voisi noin vain mielivaltaisesti ja itseään suojellakseen

hylätä pyyntöä, kuten he pystyivät aina tekemään luokallisen lukion

aikana. Nuoren koulunkäynnin sujuvuuden turvaaminen on yksi

keskeisimmistä hänen huoltonsa seikoista. Sujuvuutta vaarantaisi

jo se, että nuori ei pääsisi jatkamaan katsomusaineen, nyt

elämänkatsomustiedon, opiskelua heti lukioon siirryttyään, vaan

joutuisi järjestelemään aineen opinnot poikkeusaikatauluun. Tällöin

vaarana olisi vielä aineen opintojen siirtyminen kolmannestakin

lukiovuodesta tuonnemmaksi. Sellainen lapsen huolto olisi aivan

vastuutonta, ja syynä siis olisi se, että huoltajat eivät tekisi

vaadittavaa päätöstä toisessa lapsen huollon kysymyksessä, nuoren

uskonnollisen aseman saattamisessa riittävän ajoissa kohdalleen.

Huoltajien vastuuttomuus olisi erityisen selvää, koska he eivät

kuitenkaan voisi pakottaa nuorta uskonnonopetukseen. Luokaton lukio

vei heidän valtansa tähän. He voisivat ripustautua vain siihen, että

nuorella irvokas kirkon jäsenyys jatkuisi vielä hetken aikaa, kunnes

hän sitten entistäkin katkerampana pääsisi riuhtaisemaan itsensä irti

siitä.

Suostumuspyyntöjen hylkääjät eivät liene koskaan tekoaan anteeksi pyytäneet,

eikä heille olisi syytä sitä anteeksi antaakaan. Mutta nyt hylkääminen

voi johtaa niin kohtuuttomiin konkreettisiin seuraamuksiin, ettei

anteeksipyyntö riittäisikään niiden korjaamiseen.

Se, että lukio-opinnot pääsisi päättämään vasta joskus

ylioppilaskirjoitusten jälkeen, voisi johtaa lukion jälkeisten

opintojen alun viivästymiseen vuodella. Tällöin viivästyisivät myös

ammattiin valmistuminen ja ammatissa ansaitsemaan pääseminen. Siitä

aiheutuisi elinikäisten tulojen ja eläkkeen lasku. Pitää huomata, että

pois jäisi viimeinen työvuosi, jolloin kenties on uransa huipulla.

Tällaisesta vastuuttomasta huollosta aiheutuneesta taloudellisesta

vahingosta olisi nuoren sopivassa vaiheessa täysi syy nostaa

vahingonkorvausoikeudenkäynti huoltajiaan vastaan. Minulle on sanottu,

että vahinkoa voisi olla hankala osoittaa, mutta ainakin maan hallitus

nyt talouspolitiikkansa linjauksessa kautensa puolivälissä piti

nelivuotiseksi venyvää lukiota haitallisena kansantaloudelle.

Oikeusjutussa menestymiseen toki tarvittaisiin, että kantaja voisi

osoittaa huoltajien olleen perillä, mihin heidän vastuuttomuutensa

olisi väistämättä johtamassa. Uskonnonopetuksesta kieltäytyvän

lukiolaisen on siis parasta aina pitää huoltajat ajan tasalla, muutenkin.

Hänen on pyydettävä huoltajilta suostumusta kirkosta eroamiseensa ehkäpä

uusiutuvasti hankalaan opiskelutilanteeseensa vedoten, ja kerrottava,

mitä haittaa kiellosta seuraa.

Voi silti käydä, että selvistä varoituksista huolimatta huoltajat eivät

halua tajuta ja että siitä sitten valitettavasti seuraa aihe

oikeudenkäyntiin; mutta huoltajat eivät tällöin pääsisi pälkähästä

ainakaan tietämättömyyteen vedoten.

Oikeudenkäynti, jonka huoltajat häviäisivät, olisi arvokas. Se saisi

aikaan huomiota ongelmalle, ja toivon mukaan johtaisi uskonnonvapauslain

pikaiseen korjaamiseen.

Sellainen olisi parasta myös oikeudessa hävinneille huoltajille, koska

kun taistelu olisi sitten päättynyt voittoon eli lain korjaamiseen, voisi

lukiossa uskonnosta kieltäytynyt antaa näille huoltajille anteeksi.

Huoltajille on siis parasta, että jos he aiheuttavat vahinkoa nuoren

uralle, he häviävät oikeudessa tälle nuorelle. Muuten voisi nimittäin

käydä niin, että he häviävät tämän nuorensa. Sillä ainakin jos olisin itse

voinut kieltäytyä uskonnonopetuksesta ja se sitten olisi johtanut

yliopisto-opintojeni siirtymiseen, kyse olisi ollut niin

käsittämättömästä vanhempieni piittaamattomuudesta kohtaani, että

olisin katkaissut välini heihin. Lain korjaamiseen asti nimittäin.

Mutta siihenhän olisi sitten voinut kuluakin paljon aikaa, sillä kirkko

ei ole hyvä, kirkko on paha, jollaiseksi se on myös tehnyt niin monen

kirkosta eroon haluavan nuoren vanhemmat.

Toki jo molemminpuoliset inhimilliset vahingot taloudellisia ajattelematta

olisivat niin suuret, että huoltajien olisi tarkoin kuultava nuorta ja

mukauduttava ajoissa välttämättömyyteen.

***

Uskonnostakieltäytyjän tavoitteena ei ole vain ajautuminen

eroamaan kirkosta vasta 18 vuotta täytettyään, vaan tietysti kirkosta

eroamaan pääseminen alle 18-vuotiaana vetoamalla huoltajiin nyt

hyvällä, konkreettisella syyllä. Opiskelun sujuvuuden takaaminen

tuntuisikin helpommalta keskustelunaiheelta huoltajien kanssa kuin

kirkosta eroaminen; jälkimmäinenhän olisi vain keino edelliselle,

vaikkakin myös vakaumuksen asia. Keskusteluasetelma olisi aivan toinen

kuin luokallisen lukion aikaan.

Huoltajien olisikin toimittava vastuullisesti, ja annettava nuorelle

suostumuksensa. Voisi olla, että huoltajat kokisivat joutuvansa

tekemään niin pakon edessä ja että se loukkaisi heitä. He voisivat

kysyä, miksi laki vaatii suostumuksen pyytämistä, kun suostumuksen

antamiselta ei voi kieltäytyä. Miksi nuori ei saa erota kirkosta omalla

päätöksellään? Sellaista puhetta toivoisi tietysti tulevan julkisuuteen.

Mutta tilanne on tällainen, sillä laista ehdotuksen tehnyt

uskonnonvapauskomitea ei edes pannut merkille --- saati ottanut

varteen --- sitä, että lukion muuttuminen kurssimuotoiseksi ja

opiskelijalle puhevallan opinnoissaan antavaksi parantaa nuoren

uskonnonvapautta. Kieltäytymällä uhrautumisvalmiisti uskonnonopetuksesta

nuori voi yrittää pakottaa huoltajat suostumaan kirkosta eroamiseensa.

Tätä ei komitea kyennyt ajattelemaan, kun ei halunnut; sen mukaanhan piti

käydä päinvastoin. Nuori voi kyllä joutua antamaan vapaudestaan uhrinsa

opintojensa pitkittymisenä, mistä myös huoltajat voivat joutua kärsimään.

Komitea ei tätäkään pohtinut, vaan se jätti nuoret ja heidän huoltajansa

niin vaarallisille vesille alttiiksi, että sen ehdotus 18 vuoden

ikärajan säilyttämisestä oli aivan vastuuton.

***

On sanottu, että koulu ehkä tulisi vastaan. Helsinkiläinen lukio,

johon olin yhteydessä, vaatii elämänkatsomustiedon pakollisista kursseista

ensimmäisen suoritettavan luokkatyöskentelynä; sen jälkeen kaksi

jälkimmäistä saisi suorittaa tenttimällä. Tällöin kolmantena lukiosyksynä

18 vuotta täyttävä ja vasta silloin kirkosta eroamaan pääsevä

uskonnostakieltäytyjä pystyisi suorittamaan elämänkatsomustietoa vasta

neljäntenä syksynä. Suurella paikkakunnalla jonakin ajankohtana omasta

koulusta puuttuva kurssi voisi löytyä toisesta koulusta. Mutta muuten

koululta siis vaadittaisiin vastaantuloa tenttimahdollisuuksien

järjestämisenä, ja opiskelijalta venymistä, jotta kolmen vuoden raja

ei ylittyisi.

Kuitenkaan ei opiskelija voisi olla varma eikä koulu voisi

taata sitä etukäteen, että opiskelijalle kolme vuotta riittäisi.

Huoltajat voisivat vielä vähemmän olla tästä vakuuttuneita.

Vastuunsa tuntevien huoltajien olisikin oltava hyvin varovaisia

ja annettava suostumuksensa heti lukion alkaessa. Koulun tulisi

varoittaa uskonnostakieltäytyjän huoltajia siitä, että uskonnonvapauslaki

on jäänyt jälkeen lukion kehityksestä ja on nyt seurauksiltaan arvaamaton.

Koulu ei tietenkään saa sallia kirkkoon kuuluvan osallistuvan

elämänkatsomustiedon pakollisiin opintoihin. Jos koulu muuten

pyrkii joustavuuteen nuoren jo erottua itsenäisesti kirkosta ja

yrittää näin pelastaa opiskelijan ja huoltajat neljännen lukiovuoden

hankaluudelta, se itse asiassa nakertaa uskonnonvapauslain perusteluna

käytettyä huoltajien uskontokasvatusoikeutta jälkikäteen.

Koulun olisikin rehellisintä kehottaa jo aikaisemmassa vaiheessa huoltajia

luopumaan järjestäytyneesti tämän oikeuden rippeistäkin ja sallimaan

nuoren erota kirkosta.

***

Itse havaitsin mahdollisuuden kieltäytyä lukion uskonnonopetuksesta

heti kesäkuussa 2001 luettuani uskonnonvapauskomitean mietinnön ja

järkytyttyäni uudistusten puutteesta. Internetin keskustelupalstoilla

näin sitten annetun uskonnonopetuksesta eroon halunneelle kysyjälle

neuvon, jonka nyt olen antanut kehotuksena. Samaa neuvoa on jaettu

Vapaa-ajattelijain liiton toimistosta, ja neuvo on luettavissa myös

Pohjois-Savon vapaa-ajattelijain Oikeustietoa-sivuilla.

Ryhdyin levittämään tietoa. Aloitin verkossa toimineessa

kulttuuriministerin vaikuttajaklubissa 20.2.2002. Olen

keskittynyt aiheeseen tai sivunnut sitä 25 sanoma- ja

aikakauslehtikirjoituksessani. Uskonnonvapauslain käsittelyn yhteydessä

lähetin sähköpostiviestejä ja kirjeitä asianomaisille

ministereille sekä kansanedustajille. Valistin sivistysvaliokuntaan

mennyttä lukiolaisten liiton puheenjohtajaa. Eduskunnan

perustuslakivaliokuntaan en päässyt asiantuntijaksi, mutta

lausunnokseni tarkoittamastani kirjelmästä valiokunta sai kyllä

näkemykseni tietoonsa, kuten sen puheenjohtaja minulle vastasi.

Asiasta kuulla sai myös valtiosihteeri Raimo Sailas. Laki säilyi,

mutta eduskuntahan tuleekin aina jälkijunassa.

Kirkon pakkojäsenenä janosin uskonnonvapauden puutteen kritiikkiä.

Nyt samassa tilanteessa oleville nuorille tarjoan parempaa:

keinon auttaa itse itseään ja yhteistä asiaamme.

Omat hylkääjävanhempani joutuivat muuten vielä kohtaamaan tekonsa.

Eivät vain muisteluissa, vaan päätöksessäni, että en enää osallistu

kirkollisiin tilaisuuksiin, en myöskään enkä eritoten niihin, jotka

olisivat heidän hautajaistensa osana. Tähän päädyin, kun oivalsin,

että niin minun olisi pitänyt päättää jo nuorena, ja kuten silloin

olisinkin päättänyt, jos vain olisin jostain mallin saanut.

Kirkolle ei saa antaa mitään, jos sen jäsen on pakko olla vastoin

tahtoa.