Harlekin tuo lurjus rehti, harmiks´ syntyi maailman. 
Paljost´ pahast´ juoru ehti korkeimpaankin paikkahan. 
Pyhästi myös vannoi Herra suuttuneensa kanaljaan: 
”Kun tuo veikko tulee kerran, portist´ ulos potkaiskaa!” 

Syntins´ ylenmäärin kukki, tuoksun tunsi taivaskin, 
pyhimysten syntipukki pian ol´ ukko Harlekin. 
Konnankujeet, vehkeet peikon, mitä maassa tehtiin vain, 
Harlekinin, vanhan veikon, syyksi katsoi taivas ain´. 

Herra otti huomioonsa mielipiteen yleisen, 
Pietarille tuomionsa, päiväkäskyns´ lukien: 
”Konsa kerran hulivili taivaanporttiin kolkuttaa, 
katsoa sen pojan korttiin Herra itse haluaa!” 

Jättää elon paisti, olut, pakko veijarin on myös, 
käydä kuolon kolkot polut pyryisessä pakkasyös´. 
Vaan kun elämä on kuitti, tehtävä on jotakin, 
siis hän päätä pahkaa puikki palatsille Pietarin: 

Pyhä Pietar´ esiin karjas´: ”Ken se on? Häh? Harlekin?
Silloin sun on vuottaa paras, Herran noudan kiireimmin!” 
Sisään nähdään kiihkomiellä ontuvan nyt Pietarin: 
”Titulus se vartoo siellä, yöllä kuoli Harlekin!” 

Herra portait´ alas poukkii kuoripojat takanaan, 
Pietari myös tulla koukkii leinisillä koivillaan. 
Ulos käy Hän pauhinalla, sanat tulvii huuliltaan, 
vihan sanat satamalla Harlekinin niskahan. 

Mut´ Harlekin, hän heilautti hattuaan ja kumarsi kohteliaana: 
”Kun Ranskassa täällä olla sain ma juorujen kuninkaana. 
Iloks´ kansani lauloin ma laulujain, löin köyhimmällekin kättä, 
ja jos rikka pien´ viel´ ol´ lasissain sen nielaisin siivitsemättä! 

Ma viinejä lemmin ja naisia ja seuroja vapaita varsin, 
siks´ ollut en uskovaisia, en naamalt´ enkä puheparsin. 
En neitsyt Mariaa kumartanut, elin huonosti loppuun asti, 
en kuollessa ryömien rukoillut, rata päättyi se rattoisasti! 

En tahdo kuolla kuin koira, en, en oo pappeja vääräsuita, 
ja jos viime matkallain hymyilen, se muuten ei liikuta muita!” 
Väliin ylhäisten seurassa haukottaa hän voi talonpoikaismalliin 
ja väliinpä lomalla hurahtaa hältä viikkoja yhteen ralliin. 

Kaikkial´ on samanlainen mielipide yleinen, 
sama yksi ainokainen, kaikkein Korkein kääntää sen. 
Nopsahan tää sana veti Harlekinin arvohon, 
lauloi kunniankukko heti: taivaan suosikki hän on! 

Hän on kaikkein tunnustama nero huvinäytelmän. 
Se on aivan yks´ ja sama, mitä, ketä, pilkkas´ hän. 
Kun hän ilon irti päästi, mikä sielus´ asustaa, 
tuskin nauruhalu säästi itse Herraa vakavaa. 

Pietari tuo vanha kiero, satiirikko verraton, 
veijareit´ ei suinkaan viero, pian ystävät he on. 
Seuras´ suljetussa aivan, ukko arvons´ unhoittain, 
et´ on marsalkka hän taivaan-Herran korkean. 

Lausui ukko siinä silloin vaitiololupauksin: 
”Vakuutan jos näitä milloin, veijareit´ on kaksikin!” 
Helppo heillä voisi olla taivaantie niin laventaa, 
et´ vois´ nelivaljakolla sitä ajaa huristaa. 

”Tääl´ oon ollut jo niin pitkään, että tunnen hurskahat: 
kirjavat ne on jos mitkään ”Herrassa” kun kuolevat. 
Juoru monast´ arvotonta, monast´ syyttä maineen saa, 
mutta hurskaissakin monta tunnen emä-kanaljaa! 

Samat lait ne kontreeraa maan ja taivaan joukkion: 
itseään ken reklameeraa usein laina-nero on!” 

Pyhä Pietar´ punnitsi näin asian: ”Paras kadota hyvällä säällä!” 
Mut´ Herramme aukaisi taivahan: ”Mul´ on huonompiakin täällä! 
Vähän vapaa hän papeist´ on puheissaan, jopa melkein kuin vanha Erkki. 
Miten kummat ajat on tulleetkaan: paha, paha on tää esimerkki! 

Mut´ poika on hauska puheissaan, on makuuni sellainen juuri, 
hän helvetin kuoliaaks´ naurattais´ ja sehän ois´ vahinko suuri!” 

Oli herramme katse armollinen, Hän hymyili sanoihin näihin, 
ja niin pääsi veijari Harlekin nyt autuaitten häihin. 
Kuten tietty on Pietari taiteellisen vetelehtivä luonnoltansa, 
hyvä ystävä konstiveikkojen, veli Lustigin ynnä muiden kanssa: 

”Siksi pyydän siinä seistä minkä olen ilmaissut: 
moni parhaist´ enkeleistä armost´ vaan on kohonnut. 
Moni kaunis kasvoiltansa huonomp´ on kuin Harlekin, 
monen kengännauhojansa päästelemään panisin!” 

Ukko haastoi sillä viisiin kelpo pöytäseuralleen, 
pisti nokkaans´ nuuskapriisin, ontui vahti paikalleen. 
Joka päivä täytyi Pietarin alas maahan kiikaroida, 
kerran hän sanoi: ”Harlekin, saat porttia vartioida!” 

Oli väsynyt pyhimys virsistään nyt Harlekin loppuun asti 
ja suri kun elämä kuitenkin näin loppui joutuisasti. 
Isak, Jakob ja Abraham, kaik´ ruusut mi synnytti Saaron, 
Noak, poikansa Joffet ja Ham ja veljekset Mooses ja Aaron. 

Harlekin väisti nuo pyhimmät: ”Koko joukon viimein vieroin: 
ei olleet ne äijät niin miellyttävät risuparroin ja nokin kieroin!” 
Vähitellen syttyi rintahan niin polttava kaihon tunne, 
ei tenhoa elämän riemuisan hän tuntenut kulki jos minne. 

Kun juoksussa taaksensa katsonut ei, sivu virstantolpat ne vilis´, 
kuta edemmäs ja alemmas tie se vei sitä enemmän se levis´ ja silis´. 
Tuli Harlekin palavan portin luo: päin tömähtää helvetin ukseen, 
oli asema varsin vakava tuo, ihan joutua voi kadotukseen. 

”Ei tilaa täällä kyvyillein lie, paras käydä on käpälämäkeen, 
oli parempi ennen, hitto vie, kun kuuluin mä taivahan väkeen. 
Ovi auki!” hän sylkevi lukkohon: ”En voi huonota kynnenkään verran 
siitä et´ vuoden, parin ollut oon Pietarin luona mä kerran.” 

Pukinparta jo tielle tirkistää: ”Olet laatuas´ ensimmäinen! 
Vai niin, Harlekin onkin tää, tuo veijareist´ ylimmäinen!” 
Hän tarkkaa ensin varovaan kuin sarvin kaskinikki, 
mut´ piru nauraa: ”Sisään vaan, ei täällä haise rikki! 

Tää hotelli on verraton, käy tutki suin ja vatsoin!” 
Pian Harlekin onkin huomannut tuon kaiken ihmetellen: 
matoilla loikoi tuomitut kuin päivää paistatellen. 

Lyövät korttia ja juovat vaan ja riemulaulut soivat, 
ei itke, pure hammastaan, vaan hauskast´ ilakoivat. 
Se kristityst´ on, arvaa sen: perin väärin, kielletysti, 
ja pilkkaa lain ja oikeuden, kun helvetis´ on lysti. 

Näin Harlekin nyt miettiikin, kun ei oo ällän päällä: 
”Haudattu näihin nurkkihin on varmaan koira täällä!” 
Hymyillen pojan kauhua nyt piru partaa punoo: 
”Ei ilman tulta sauhua!” hän piruuttansa sanoo. 

Mies nauroi: ”Mulle makuhun on vaihtelu ja muutos, 
kun helvettiin käy pojan tie on taivaas´ ilon puutos!” 

Lopuksi kerrotaan, että Harlekin koko yön pelas´ perkeleen kanssa, 
pelas´ noppapelin ja täärningin, oli sielunsa panoksenansa. 

Oli pirulla pelissä puolestaan joku syntinen sielu niin ikään, 
mut´ Harlekin voitti aina vaan, pirun konsteist´ ei auttanut mikään. 
Vaan sielut mi´ voitti Harlekin, ne meni kuin varikset lentäin, 
ylös kryssaten liepein lentävin, paratiisin mäkehen entäin. 

Kaikki sällit ja kanaljat, joita helvetis´ oli kyllä, 
taivaaseen pojat ne porhalsivat ihan yhdellä henkäisyllä. 
Ja Harlekin voitti seitsemät alahelvetin veteraanit, 
ja taivaaseen lähetti vietävät, kaikki portot ja publikaanit. 

Oli portti auki ja Pietari pois´, pelas Harlekin yhä vain lisää, 
väki tuskin kirjavamp´ olla vois´ kuin se jonka pelas´ hän sisään. 

Hän vieraanvaraisuudesta sai vastalahjaksi aika soppaa, 
”mut´ mitä sä tahdot, taidat kai, sä täärninkiä eli noppaa?” 

Kun kukko lauloi ja päivä nous´, nous´ narrikin pöydästä silloin, 
ja unhoon maalliset kepposet just´, vaan tätä ei unhoita milloin. 
Lasin tyhjensi pohjaan viimeisen, yli olan sen viskasi piisiin 
ja hoippuen kulki hän viheltäin ylös takaisin paratiisiin. 

Pyhä Pietari portilla pomiloi: ”Kyl´ on vanhalla Erkillä roskaa, 
mut´ jos pidät suus´ ei kenkään tätä eroa voi huomata koskaan!” 

Julkaistu Kevättervehdyksessä v. 1908. Sakko lehdelle Jumalan pilkasta.