Pitäisikö
nuoren saada erota kirkosta? (Helsingin Sanomat 9.12.2002)
Lukiossa
uskonnonopetukseen ei voi pakottaa nuorta, joka on
päättänyt
erota kirkosta. Tämä huomiotta jätetty asia
kaataa
päinvastaisen kuvitelman uuden uskonnonvapauslain
perimmäisenä
perusteluna sille, että vasta 18-vuotias saisi
ratkaista
uskonnollisen asemansa itse.
Uskonnontorjujan
lukioaika voi tosin venyä, sillä vaikka
elämänkatsomustiedon
kurssit opiskelisi itsenäisesti, ne saa
suorittaa
vasta kirkosta erottua. Tämä ei ole este kieltäytymiselle,
sillä
kyseessä on omantunnon asia. Onhan esimerkiksi
peruskoulun
uskonnonopetuksen yksi tavoite, että oppilas oppii
näkemään
Jumalan vaikutuksen maailmassa. Sellainen näkeminen
on
uskonnon tunnustamista ja siihen opettaminen uskonnon
harjoittamista.
Nykytapaan
15-vuotias saisi muuttaa uskonnollisen asemansa
huoltajien
suostumuksella. Julkaisemieni tilastojen mukaan
suostumuksen
vaatimus on kuitenkin hyvin suuri este juuri
kirkosta
eroamiselle. Lakiesitys perustelee huoltajien
päätösvaltaa
sillä, että kyseessä olisi lapsen huolto.
Mutta
mikä on huoltajien vastuu, jos he eivät anna lapsen
jättää
kirkkoa, ja tämä joutuu omantunnonvapautensa tähden
venyttämään
kouluaan?
Kuinka
vanhemmille kerrotaan lakeihin tulleesta ristiriidasta,
joka
voi johtaa heidät ansaan? Eikö hyvään huoltajuuteen ehdottomasti
kuuluisi
antaa tarvittava suostumus nuorelle, joka ilmoittaa
eroavansa
kirkosta ja kieltäytyvänsä lukiossa uskonnonopetuksesta?
Oikea
käytäntö pitää turvata laissa. Siksi uskonnollisesta
asemastaan
ja katsomuskasvatuksestaan tulisi jokaisen saada
itse
päättää viimeistään neljätoista vuotta täytettyään.
Jouni
Luukkainen
matematiikan
dosentti
Helsingin
yliopisto
TUONAIKAINEN
HUOMAUTUS. Viittaukseni peruskouluun ("lausutaan")
perustuu
hiljan (18.11.02) verkosta tulostamaani opetushallituksen
luonnokseen
17.9.02 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiksi
(ev.-lut.
uskonto, vuosiluokka 1-5, osa tavoitelistan ensimmäisestä
kohdasta).