Uskonnonvapauslaki
jäänyt jälkeen lukion luokattomuudesta (Lapin Kansa
9.2.2003)
Luokkamme
silloisessa Rovaniemen yhteiskoulussa Korkalovaarassa
1960-luvun
jälkipuoliskolla oli kasvatustieteilijä Anna-Liisa
Sysiharjun
seurannassa hänen suuressa lukiotutkimuksessaan, jonka
tuloksista
jäi lehdistä muistiini se, että hyvin monelle lukio oli
nelivuotinen.
Syynä oli tietysti luokallejäänti, joka oli tuttu ilmiö
koulustanikin;
sainhan sen tähden alati uusia luokkatovereita! Nykyisessä
kurssimuotoisessa
lukiossa ei luokalle jäädä. Mutta, kuten viime vuonna
kirjoitin
yliopistostani eläkkeellä olevalle professori Sysiharjulle,
nimenomaan
nykyään lukio kuitenkin olisi minulle uhkaavasti yli
kolmivuotinen
aivan ahkeroinnistani riippumatta. Miksi ihmeessä?
Kuten
hänelle selvitin, syy on se, että kirkosta voi kylläkin
erota
15-vuotiaana, mutta edelleenkin vain, jos haluaa pyytää tähän
huoltajien
suostumuksen ja sen myös saa. Itse aikanani olin päättänyt
erota
kirkosta, ja pyysin sellaista suostumusta, mutta en saanut.
Jo
sinänsä väärä laki osoittautui aivan toimimattomaksikin.
Rehellisen
ja realistisen itsetutkiskelun kautta olen nähnyt, että
muuttumattomana
itsenäni siinä tilanteessa, mutta nykylukion tapauksessa
kieltäytyisin
ottamasta uskonnon kursseja ohjelmaani. Sitten kirkosta
18-vuotiaana
erottuani suorittaisin elämänkatsomustiedon pakolliset
kurssit.
Koska olen syntynyt syksyllä, lukioni kaiketi jatkuisi
elämänkatsomustiedon
merkeissä koko muun lukion ja ylioppilaskirjoitusten
jälkeen
ehkä neljännen syksyn. Mutta katsomuksellisen ja yhteiskunnallisen
omantuntoni
tähden olisi minun otettava se kestääkseni.
Siis
kirkkoon kuuluva lukiolainen, jolle sekä hänen kirkon jäsenyytensä
että
uskonnonopetus ovat omantunnon vastaisia, pystyy torjumaan
jälkimmäisen,
vaikkei omalla päätöksellään pysty jättämään edellistä
kuin
vasta 18-vuotiaana. Mutta toimiessaan tällä lailla perustuslain
takaamaan
uskonnon ja omantunnon vapauteen vedoten omantunnonarka nuori
saattaa
joutua kärsimään ratkaisustaan kohtuuttomasti lukioaikansa
venymisenä
vastoin perustuslain takaamaa ihmisten yhdenvertaisuutta
lain
edessä. Ongelma johtuu uskonnonvapauslain liian korkeasta ikärajasta.
Tämän
lainsäädännön ristiriidan kerroin professori Sysiharjulle.
Myös
eduskunnassa oleva hallituksen esitys uskonnonvapauslaiksi
säilyttäisi
uskonnonvapauskomitean enemmistön mukaisesti ikärajan
entisellään
ottamatta täten huomioon sitä, että lukio on kehittynyt
luokattomaksi.
Sellainen laki ei voisi kestää, koska kerran lukiossa
nuori
on saanut lisää valtaa omantunnonvapautensakin suhteen, mutta
uskonnonvapauslaki
ei antaisi oikeata tapaa kantaa siitä vastuu.
Tapauksessani
omat ajatukseni eivät siis riittäneet oikeuteen jättää
kirkko
edes 15-vuotiaana. Kuitenkin esimerkiksi oppikoulun toisella
luokalla
olin voinut omaehtoisesti jättäytyä pois, kun
musiikinopettajamme
vei luokkamme jumalanpalveluksen kuoroksi, eikä
syy
ollut välinpitämättömyyteni, kuuntelinpahan tapahtuman
radiointiakin,
vaan uskonnon ja kirkon vastaisuuteni.
Toisaalta
olin jo keskikoulussa ollessani päättänyt kieltäytyä
aseista
vankilan uhallakin. Siihen aikaan aseistakieltäytyjät
joutuivatkin
vankilaan, kunnes tällaisen uhrautuvan toiminnan kautta
aseistakieltäytyjäliike
sai vuonna 1969 aikaan toimivamman
siviilipalveluslain
ja vielä vuonna 1984 [korjaus: 1987] lopetetuksi
koko
mahdottomaksi osoittautuneen vakaumuksen tutkintajärjestelmän.
Vaikka
itse pääsin ongelmattomasti siviilipalvelukseen, näen,
että
todellakin olisin ollut aikanani valmis toimimaan vastaavasti
nykyisen
kaltaisessa lukiossa uskonnonvapauteni ja ihmisarvonikin
tähden
yllä kertomallani uhrautuvalla tavalla.
Olen
myös uskonnonopetuksesta esitettyjen vääristelevien väitteiden
vuoksi
silmäillyt läpi kaikki käytössä olevat peruskoulun ja lukion
uskonnon
oppikirjat. Ne ovat toki muuttuneet omista ajoistani,
mutta
eivät missään oleellisessa suhteessa; ne loukkaisivat syvästi
uskonnonvapauttani
aivan kuten oppikirjat loukkasivat aikanani.
Sikälikin
olisin nykynuorena uskonnosta kieltäytyjä.
Palaan
hallituksen esitykseen. Sen mukaan lapsen uskonnollisesta
asemasta
päättäminen olisi lapsen huoltoon kuuluva asia. Täten
alle
18-vuotias ei saisi päättää itse, paitsi jos on avioliitossa.
Mutta
mikä olisi huoltajien vastuu, jos he eväisivät nuorelta
suostumuksensa
tämän kirkosta eroamiseen ja nuori sitten kuitenkin
kieltäytyisi
omantuntonsa tähden lukion uskonnonopetuksesta ja
sen
vuoksi joutuisi käymään lukiota tavallista pidempään? Koska
ammattiin
opiskelun viivästymisestä nuorelle koituisi taloudellinen
tappio,
eikö nuori voisi hakea siitä huoltajilta korvausta
oikeusistuinkanteella?
Yksikin
korvaustuomio saattaisi johtaa uskonnonvapauslain muuttamiseen.
Muussa
tapauksessa taas Raimo Sailas joutuisi jälleen ärähtämään
kaikille
kalliiksi koituvasta opiskeluaikojen pidentymisestä.
Uskottavaa
kai kuitenkin on, että huoltajat yleensä käyttäytyisivät
vastuullisesti
ja antaisivat tarvittavan suostumuksen varsinkin, koska
eivät
tietäisi, mihin suostumuksen evääminen voisi heidät
itsensäkin
johtaa. Mutta jos sitten suostumus olisi käytännössä pakko
aina
antaa, koko suostumuskäytäntö pitäisi poistaa laista huoltajat
kenties
hyvinkin ristiriitaiseen ratkaisutilanteeseen asettavana
ja
heitäkin loukkaavana.
Hallituksen
esityksessä huoltajien vallan perimmäinen perustelu
on,
että siten huoltajat voisivat turvata lapselle huoltajien
uskonnollisen
vakaumuksen mukaisen uskonnollisen kasvatuksen.
Mutta
tämä muutenkin kyseenalainen perustelu ei siis luokattomassa
lukiossa
voi toimia. Tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi:
lukiolainen
voikin uhrautumisvalmiilla kieltäytymisellään
uskonnonopetuksesta
ainakin yrittää saada huoltajansa toimimaan
tahtonsa
mukaan ja päästämään hänet kirkon jäsenyydestä.
Vastaavat
kysymykset koskevat kirkollisveroa. Riittäisikö nuoren
rippikoulusta
kieltäytyminen perusteeksi oikeusistuimelle panna
kanteesta
huoltajat korvaamaan nuorelle tämän tarpeettomasti maksamat,
hänen
omantunnonsa vastaiset kirkollisverot, jos huoltajat ovat
pakottaneet
hänet pysymään kirkon jäsenenä?
Yliopistoni
teologinen tiedekunta esittää lausunnossaan
uskonnonvapauskomitean
välimietinnöstä, että nykytutkimuksen
näkökulmasta
uskonnollinen kehitys ei ihmisellä ole muuta psyykkistä
kehitystä
hitaampaa ja että siksi 15 vuotta uskonnollisen
täysivaltaisuuden
ikärajana olisi sopusoinnussa muun vastaavan
lainsäädännön
kuten rikosoikeudellisen vastuun alkamisiän kanssa.
Tätä
korkeampi ikäraja ei olekaan koskaan ollut legitiimi ja nuoren
hyväksyttävissä.
Tämä
kyllä jättää huomiotta katsomukseltaan aiemmin kypsyvät, jotka
voivat
siksi joutua pitkäänkin kärsimään syvästäkin uskonnonvapautensa
loukkauksesta.
Jo kirkon nykyisen rippikoulukäytännön vuoksi ikärajan
tulisi
olla vuotta alempi. Mielestäni sen tulisi olla 12 vuotta.
Teen
seuraavan ehdotuksen lakien täsmäkorjaamiseksi; uskoisin
ehdotukseni
olevan hyvin monen tahon hyväksyttävissä.
Uskonnollisesta
asemastaan tulisi saada itse päättää 14 vuotta
täytettyään.
Tällöin samassa iässä tulisi jo peruskoulussa saada
päättää
katsomuskasvatuksestaan siten kuin hallituksen esityksessä
saisi
lukiolainen. Toisin sanoen kirkkoon kuulumaton saisi valita
elämänkatsomustiedon
ja enemmistön eli siis luterilaisen
uskonnonopetuksen
kesken, mutta kirkkoon kuuluva ei saisi
ottaa
edellistä, vaan hänen olisi osallistuttava jälkimmäiseen.
Rajoitus
tarvittaisiin uskonnottoman katsomusvähemmistön suojaksi.
Jouni
Luukkainen
Dosentti,
yliassistentti (mvs)
Matematiikan
laitos
Helsingin
yliopisto
jouni.luukkainen@helsinki.fi