Missä
uskonnonvapaus? (Yliopisto {Acta Universitatis Helsingiensis}
5/15.3.2002))
On
tekeillä uskonnonvapauslainsäädännön kokonaisuudistus.
Pettymykseni
on ollut suuri ehdotukseen perehdyttyäni. Komitean
enemmistö
ei halunnut korjata niitä lain vikoja, joista itse
lapsena
ja nuorena kärsin. Ikärajoja ei laskettaisi. Tätä
korjatakseen
on komitean jäsen Martin Scheinin jättänyt asian
ytimeen
osuvan, uskonnon opetusta käsittelevän eriävän mielipiteen.
Joka
tapauksessa Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan
lausunto
komitean välimietinnöstä on tältä osin ilahduttavan
rehellinen
esittäessään, että nykytutkimuksen mukaan uskonnollinen
kehitys
ei ihmisellä ole muuta psyykkistä kehitystä hitaampaa
ja
että siksi 15 vuotta uskonnollisen täysivaltaisuuden
ikärajana
olisi sopusoinnussa muun vastaavan lainsäädännön
kanssa.
Valitettavasti lausunto kuitenkin sallisi kirkon ajaman
18
vuoden ikärajan.
Sellaista
elämän kanssa ristiriitaista lakia ei nuori ole
tähänkään
asti pitänyt legitiiminä. Se oli kokemukseni
15-vuotiaana
jouduttuani ylipäätään pyytämään kirkosta
eroamiseeni
vanhempieni suostumusta ja jäätyäni sitten vieläpä
sitä
vaille sekä pystyttyäni täten eroamaan vasta 18-vuotiaana.
Muut
lait ovatkin jo ajaneet ohi. Niinpä aikanani minun olisi
pitänyt
keskeyttää koulunkäyntini 21-vuotiaaksi asti, mitä en
koskaan
harkinnutkaan, voidakseni itsenäisesti vapautua
uskonnonopetuksesta.
Mutta nykyisin lukio on luokaton. Tajuan siis,
että
jos menisinkin lukioon vasta nyt, en ottaisi omantuntoni
vastaisesti
uskonnon kursseja ohjelmaani, eikä laki siihen
pakottaisikaan.
Voituani ensin erota kirkosta suorittaisin sitten
vaaditut
elämänkatsomustiedon kurssit.
Tämä
voisi kuitenkin johtaa siihen raskaaseen seuraamukseen,
että
lukioni venyisi neljänteen vuoteen. Nimittäin ainakaan
eräässä
lukiossa elämänkatsomustiedon kolmesta pakollisesta kurssista
ensimmäistä
ei saa suoraan tenttiä. Mutta väärää lakia vastaan
näin
yhteiskunnallisestikin toimiessani se olisi vain kestettävä,
ellei
koulu sitten suostuisi muihin järjestelyihin.
Tämä
kuvitelmani valmiudestani jopa vuoden uhraamiseen kesken
opintojeni
on sikälikin realistinen, että päätin keskikoululaisena
kieltäytyä
aseista vankilan uhallakin. Käytännössä aikojen muututtua
pääsin
ongelmattomasti siviilipalvelukseen.
Scheininin
mukaan lukiolaisen olisi saatava vapaasti valita
elämänkatsomustieto.
Huomattakoon myös, että uskonnonopetukseen
osallistumiseen
ei ole rajoituksia.
Uskonnonvapauslain
olisikin ilman muuta seurattava aikaansa 15 vuotta
täyttäneiden
suhteen. Varsinainen ongelma koskeekin alle 15-vuotiaita.
En
mennyt keskikoulun toisella, 11-12-vuotiaana, luokan mukana laulamaan
jumalanpalveluksen
kuorona musiikinopettajamme johdolla, eikä päätökseni
johtunut
huonosta laulutaidostani, vaan, kuten sen muistan, kannastani
itse
uskontoa vastaan. Pakollinen uskonnonopetus oli jossain vaiheessa
käynyt
uskonnonvapauteni loukkaukseksi. Peruskoululaisena ilmaisisin
silloisen
kantani vaatimuksena saada siirto elämänkatsomustiedon
opetukseen.
Scheininin mukaan tähän suostuminen pitäisi olla vanhemmille
mahdollista
heidän kirkosta eroamattakin. Edes se ei olisi välttämättä
riittänyt
auttamaan minua. Mutta mietinnön mukaan 12-vuotiaalta
tarvittaisiin
suostumus hänen uskonnollisen asemansa muuttamiseen, ja
tämä
antaisi hyvän mallin sille, että hän myös itsenäisesti saisi
vapautua
uskonnonopetuksesta.
Vaan
miten on, antaisikohan Helsingin yliopisto minulle
erivapauden
opiskella matematiikkaa rinnan esittämäni
absurdin
neljännen lukiovuoden?
Jouni
Luukkainen
Matematiikan
dosentti
HUOMAUTUS.
Tuli vastine: Missä järki? TM Pentti Kauppi, Tampere
(Yliopisto
7/12.4.2002).